Jenni Hiltusen näyttelyn kohdalla nousee yksi kysymys yli muiden. Että mitähän vittua, näyttävät nimittäin kysyvän paitsi Hiltusen teosten naishahmot myös allekirjoittanut.

Aloitetaan ihan alusta eli paluulla estetiikan peruskursseilta tuttuun autonomisen esteettisen kokemuksen käsitteeseen. Onko taidekokemus muusta koetusta tai kannetusta painolastista vapaa ja pyytetön? Ei muuten ole. Jos väsyttää, on nälkä ja vihaa kaikkea, saattaa se vaikuttaa taidekokemukseen tai sitten ei. Myös ennakkotiedot taiteilijan taustoista tai tuotannosta ohjaavat usein kokemusta johonkin suuntaan.

Kun katselin viikon näyttelytarjontaa ja Galerie Forsblomin sivuilta kuvia Jenni Hiltusen näyttelystä Nothing Else Matters, olin ilahtunut. ”Tämähän näyttää kiinnostavalta! Hauskalla tavalla esimerkiksi tää maalaus Woman on a Chair (2016) on vähän niinku Karoliina Hellberg mut ihmisellä!” ajattelin ja kirjoitin myös Facebookin chattiin.

Vastauksia alkoi sataa.

”Näitkö sen Chantal Joffen näyttelyn Forsblomissa? Kun Hiltunen on tyyliin kopioinut sen tyylin ihan täysin!”
”Ja Hiltunen on se Grind/saamelaisgate/Kiasma -taiteilija myös.”
”Alice Neel tulee kans mieleen. Hiltuset on kyl varmaan halvempia kuin Joffe ja Neel.”
”Hiltusen teokset oli aika semmoisia muotieditorialmaisia maalauksia, tai että voi vaan kuvitella Samuji-myssyn päähän. Sekä niille hahmoille että ostajakunnalle.”
”Aina kun Jenni Hiltuselta valmistuu maalaus jonnekin maailmassa putkahtaa Samuji-pipo.”

Itse näyttelyn sijaan painelin naama jo alustavasti väärinpäin Googlen kuvahakuun. Yhteys erityisesti samassa galleriassa syksyllä esillä olleisiin brittiläisen Chantal Joffen teoksiin oli silmiinpistävä. Hiltusen teosten tyylitellyssä maalausjäljessä sekä naishahmojen eleissä ja asennoissa, jopa katsojaan tai sivuun luoduissa korostetun suurten silmien katseissa oli aivan liikaa tuttua Joffen teoksista – kyse tuntui olevan pikemminkin hyvin suorasta jäljittelystä kuin hienovaraisista vaikutteista. Tässä kohtaa mietin, että mitähän vittua.

”Laittaisin kuvaan copyrightin, mutta se taitaa olla Jenni Hiltuselle tuntematon käsite.”

Yllä oleva lainaus liittyy Kiasman kokoelmiinsa ostamaan ja syystä paheksuntaa aiheuttaneeseen Grind-videoon, mutta tuntuu ajankohtaiselta tässäkin yhteydessä. Mutta missä sitten tuo raja jäljittelyn, omimisen ja vaikutteiden välillä oikeastaan kulkee taiteessa? Mikä on inspiroitumista ja mikä matkimista sen latteimmassa muodossa? Entä mikä on taideteoksia esittelevien instituutioiden rooli tässä kaikessa? Eikö ole hiukan outoa, että Joffen näyttely loppui vasta marraskuussa ja nyt Helsingin Sanomien kriitikkokin kuvittelee astuneensa taas Joffen näyttelyyn?

Taideteokset eivät tietenkään synny tyhjiössä, ja hyvä taiteilija on valpas taiteilija. Hän seuraa maailmaa ympärillään, havainnoi, poimii, valikoi, muokkaa, käsittelee, vääntää ja kääntää luodakseen uutta. Around Journalin haastattelussa Hiltunen itse kertoo tekevänsä juuri tätä. Lisäksi hän kuvailee olevansa taiteilijana levoton, äkkinäinen ja suorastaan saaliinhimoinen. Kun hän vielä mainitsee, että hänellä on suuri tarve liikkua eteenpäin, tulee mieleeni hai. Terävähampainen, peloton ja pelottava peto, ahne ja häikäilemätön eläin, joka ei voi pysähtyä.

Kun lopulta astun itse näyttelyyn, tekee ensimmäisenä vaikutuksen Hiltusen maalausten suurehko koko. Se tukee entisestään vaikutelmaa siitä, että maalausten hahmojen katseissa, eleissä ja olemuksissa on jotakin aidon pelotonta ja jopa avoimen vihamielistä: että mitähän vittua, ne tuntuvat kovistelevan muotikuvamaisten mukahuolettomien poseeraustensa lomasta. Väsyneinä, välinpitämättöminä, tylsistyneinä mutta kiistattoman itsetietoisina ja haastavina samanaikaisesti androgyynit ja feminiiniset hahmot painavat päälle. Niiden voimaeläin on tasan se hai, vaikka samaan aikaan voin helposti kuvitella niistä jokaisen päähän Samujin pörröisen pastellinvärisen pipon. Hiukan yllättävää kyllä, Hiltunen onnistuu paketoimaan paperilla trendikkäiltä kopioilta vaikuttaviin maalauksiinsa pinnallisen röyhkeyden mutta myös piinallisen voimakkaan latauksen.

Tätä vaikutelmaa puolestaan tukee maalausjälki. Se nimittäin on valloittavan rentoa ja luontevaa. Maalausten valontuntu on erityisen onnistunutta. Sen kautta Hiltunen kaivaa esiin hahmojen hiusten eri sävyt, kasvojen luuston kuin contouring-meikki konsanaan ja saa vaatteiden kankaat elämään. Hahmojen valon avulla luotu veistoksellinen kolmiulotteisuus asettuukin kiinnostavaan kontrastiin pääosin pelkistetyistä väripinnoista koostuvia taustoja vasten.

Että mitähän vittua, huomaan ajattelevani taas, sillä kaikessa kiistanalaisuudessaan Hiltusen näyttely on paitsi vaikuttava myös nautittava.

Näyttely esillä 5.3. saakka
Galerie Forsblom
Lönnrotinkatu 5 / Yrjönkatu 22

 

Kuvat:
Yksityiskohta Jenni Hiltusen teoksesta Girl with Stripes (2016).
Jenni Hiltunen, My Life is a Still Life (2016).

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*