Suomen valokuvataiteen museossa vielä tämän viikon ajan esillä olevaa näyttelyä hallitsevat pienikokoiset mustavalkoiset valokuvavedokset. Kuvissa toistuu sama nainen. Hänen peitetty tai paljas kehonsa, hänen suoraan kameraan katsovat tai pois käännetyt kasvonsa. Tuo nainen on 22-vuotiaana itsemurhan tehnyt Francesca Woodman.

Vitriinin ylähyllyllä on lintuja. Vasemmalla puolella linnut on sijoiteltu väljästi kasvien sekaan, oikeanpuoleisen lasioven taakse niitä on sullottu toistensa lomaan liiankin tiiviisti. Ruutu jakautuu kahtia ja lintujen alapuolella hiipii kettu, jonka leuat ovat irvokkaasti auki. Alimmalla hyllyllä suljetun lasioven lävitse katselee puolestaan pesukarhu. Sen katse tarkkailee naisen takaraivoa, joka työntyy vitriinistä ulos sen oikealla puolella. Hyllylle taiteltu naisen keho paljastuu osittain lasioven takaa ja osittain se hukkuu heijastusten taa. Kuvassa elävän ja kuolleen raja hämärtyy. Tavallisesti täytettyjen eläinten samankaltaisuus elävien eläinten kanssa on häkellyttävä, mutta niiden liikkumattomuus ja asetellut asennot paljastavat ne. Woodmanin kuvassa kuitenkin täytetty pesukarhu on kuin apuun ryntäämäisillään, kun taas elävä nainen vaikuttaa täytettyjä eläimiäkin kuolleemmalta.

Nimetön teos vuosilta 1975-1978 on yksi esimerkki yhdysvaltalaisen Francesca Woodmanin (1958–1981) tuotannosta. Tuotteliaan vain 22-vuotiaana menehtyneen valokuvaajan 102 valokuvasta ja kuudesta videoteoksesta koostuva, Modeerna Museetin tuottama ja Anna Tellgrenin kuratoima näyttely Enkelinä olemisesta – On Being an Angel on esillä Valokuvataiteen museossa vielä tämän viikon sunnuntaihin saakka.

Woodmanin valokuvien omaleimainen vangitseva tunnelma limittyy väkisinkin taiteilijan ennenaikaiseen kuolemaan ja tämän postuumiin menestykseen, mutta ei perustu siihen. Kuvat ovat hurjia ja aavemaisia, kauniita ja mielikuvituksellisia. Niissä on jotakin outoa ja vetovoimaista.

Suurimmassa osassa näyttelyn teoksista Woodman kuvaa itseään, omaa kehoaan ja kasvojaan. Näyttelyn nimestäkin tuttujen enkeleiden ohella Woodman rinnastaa kehonsa eläimiin, esineisiin tai vaikkapa koivunrunkoihin. Hän peittää häpynsä valkoisella naamiolla ja kehonsa nännejä myöten nipistävillä pyykkipojilla. Hänen kehonsa on tutkivan katseen kohde, vertailtava, mitattava, puristeltava ja litisteltävä objekti. Se on seinille kiipeilevä, ovenkarmeista roikkuva, liikkuva ja pystyvä toimija, mutta myös häilyvä ja katoava aave.

Woodmanin kuvat ovat intiimejä ja monitulkintaisia. Hän on suunnitellut ja rakentanut kuvansa etukäteen huolellisesti, mutta silti niissä on sijaa sattumanvaraisuudelle. Pitkät valotusajat ja epätarkka fokus tekevät kuvista usvaisia. Ikään kuin Woodman ei sittenkään malttaisi pysyä paikoillaan – kuvassa tai tässä todellisuudessa.

Liikkeet tallentuvat kameraan aavemaisina eleinä, jotka saavat kehon ääriviivat katoamaan ympäristöönsä. Woodman kuvaa itseään paitsi erilaisissa tiloissa myös tilana. Hänen kehonsa on tila – talo, temppeli tai kirkko, mutta myös mielentila. Woodman sulloo kehonsa lasikuutioon tai tapetin ja seinän väliin. Hänestä tulee osa rapistuvaa rakennusta eikä kuitenkaan tule. Hän on se, joka piiloutuu katseilta ja se, johon hän kutsuu katseen hakeutumaan yhä uudelleen.

 

 

Näyttely avoinna 15.10. saakka
Suomen valokuvataiteen museo
Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G
00180 Helsinki

 

Kuvat:
Artikkelikuva rajattu Francesca Woodmanin Tila²-sarjasta, 1976.
Alin kuva Francesca Woodman, nimetön, 1977–78.

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*