Baltic Triennial 13, Give Up The Ghost, pyrkii karkottamaan tiehensä monenlaisia piinaavia demoneja – niin neuvostoajan traumoja kuin perinteisiä sukupuoli- ja kansallisuusjaotelmia. Ajatus identiteettien moninaisuudesta ja murtumisesta on pyritty ulottamaan teosten temaattisten lähtökohtien lisäksi myös näyttelykokonaisuuden rakenteisiin. Kolmeen osaan hajautuvan triennaalin toinen luku nähdään Tallinnan taidehallissa.

Kolmiosainen Baltic Triennial 13 Give Up The Ghost -näyttelykokonaisuus luo katseensa erilaisissa välitiloissa ja alati muuttuvissa välivaiheissa olemiseen. Näyttelyn teokset rohkaisevat kyseenalaistamaan ja murtamaan yhtälailla identiteettejä, kehoja, kansallisuuksia, sukupuolia kuin sukupolvia määrittäviä konventionaalisia jaotelmia. Tallinnan taidehallissa esitettävä toinen luku keskittyy erityisesti kehoon ja ruumiillisuuteen, sekä niihin kytkeytyvien identiteettien ja määritelmien liukuvuuteen ja murtumiseen. Teoksissa tämä näyttäytyy laaja-alaisesti – kehojen poliittisuutena, johonkin kuulumisena, hajoamisena, haluamisena tai kuolevaisuutena.

Perinteisten luokitelmien risteymissä tai ulottumattomissa oleminen on huomioitu myös teosten esitystavoissa. Triennaalin taiteellinen johtaja Vincent Honoré ja Tallinnan osuuden kuraattori Dina Akhmadeeva ovat hakeneet mukaan erityisesti teoksia, jotka ovat määritelmällisesti “kriisin kourissa” tai esityksellisesti jollain tapaa dekonstruoituneet. Näkökulmaa on pyritty ilmentään installoimalla teoksia esimerkiksi näyttelytilan lattioille, yllättäviin kohtiin seinillä ja ikkunoihin.

Tallinnan osakokonaisuudessa on mukana 23 taiteilijaa ja näyttelyyn on komissioitu 10 uutta teosta. Yksi niistä on tilallisista maalausinstallaatioista tunnetun Merike Estnan teos An egg, a larva, a nymph, joka ottaa katsojat vastaan heti näyttelytiloihin noustessa. Teoksen läpi tilaan astuminen virittää katsojan johonkin uuteen. Suurikokoinen maalaus lepää keraamisten astioiden päällä, jotka samaa kuosia toistavan lattiamosaiikin kanssa muodostavat teoksen monimateriaalisen lisäosan. Estnan värien käyttö ja maalausjälki pinta- ja kuviovaihteluineen ovat hypnoottisia ja leikittelevät kolmiulotteisuuden illuusiolla. Nauhamainen elementti esiintyy usein Estnan kuva-aiheissa – tällä kertaa se saavuttaa esittävyyden asteen teoksen eri osissa toistuvien naivististen käärmeiden tai toukkien muodossa. Lattialle asetelluissa keraamisissa astioissa palaa kynttilöitä, mikä tuo teokseen rituaalin ja tapahtumallisuuden tuntua.

Avajaisissa nähtiin myös Estnan teokseen kuuluva performanssi, jossa alaston mieskeho oli sijoitettu istumaan mosaiikin päälle, kynttilöiden keskelle yleisön katseltavaksi. Performanssillaan Estna tarkastelee sukupuolittuneiden kehojen esittämistä perinteisesti taidehistoriassa sekä sitä, mitä naistaiteilijalle merkitsee asettaa mies teokseen katseiden kohteeksi. Vaikka performanssin näkökulmaa ei voi kutsua tuoreeksi, alaston mieshahmo, a nymph, täydensi teosta muuttuen kiehtovalla tavalla ikään kuin kolmiulotteiseksi esineeksi ja asetelman luontevaksi osaksi.   

Give Up The Ghost pyrkii tekemään näkyväksi yhden pysäytetyn vaiheen, joka tallentaa erilaisia liikkuvia, muuttuvia ja virtaavia käsityksiä yhteen hetkeen. Jotain uutta syntyy ja ilmestyy samalla kun vanha katoaa – tähän uuteen vaiheeseen siirtymiseen ja menneisyydestä irti päästämiseen viittaa myös näyttelyn nimi. Erilaiset virtaavuudet ja siirtymät näkyvät Tallinnan näyttelyosuudessa myös runsaana liikkeen ja musiikin läsnäolona. Teemaa ja esinekeskeisiä teosmuotoja täydentää laaja kehollisuuteen ja ääneen nojaava performanssiohjelma. Triennaalin avajaisiltana nähdystä Young Boy Dancing Groupin esityksestä kirjoitettiin EDITissä kesäkuussa.

Avajaisviikonloppuna säveltäjä ja taiteilija Lina Lapelytén musiikkiteoksen tulkitsi nelihenkinen kansanmusiikkiryhmä instrumentteinaan perinteinen latvialainen kanteleen tapainen kielisoitin kanklės. Performanssikonsertissa Ladies soittajat istuvat keskelle tilaa riviin asetetuissa tuoleissa jäykissä identtisissä asennoissa, heidän kätensä liikkuvat sylissä lepäävän soittimen kielillä samaan tahtiin ja toistavat rytmillisesti yksinkertaista sävelmää. Molemmilta puolilta heidän kasvoihinsa heijastuvat vaihtuvat värivalot, jotka osaltaan virittävät surrealistiseen ja jopa aavemaiseen tunnelmaan. Katse vaeltaa naisten keskittyneillä, miltei jähmettyneillä kasvoilla, heidän siisteissä kampauksissaan, polveen ulottuvissa hameenhelmoissaan ja avokkaissaan, jotka kuin tarkoituksella kuvastavat perinteisiä naiseuteen liitettyjä symboleja.

Toistuva samankaltaisena pysyvä liike, ääni ja vaihtuvat valot tekevät performanssista hienon, meditatiivisen kokemuksen. Monotoninen sävellys lähentelee äänimaailmaltaan jopa vain parilla soinnuilla soitettua noise rockia – jos kanteleen korvaisi säröinen sähkökitara. Teos saa pohtimaan myös kansanmusiikin katoavia traditioita ja harvojen hallitsemia taitoja, jotka ovat melkein huomaamatta liukenemassa menneisyyteen ja lopulta ulottumattomiin. Samalla sen voi nähdä kommenttina Baltian maiden 100-vuotisen historian aikana muodostuneisiin alueellisiin eroihin ja erityispiirteisiin sekä esittävän soittajat liettualaisen identiteetin kuvajaisina. Teos on yhtä aikaa ajankohtainen ja ajaton.

Kansallisuudet tai nationalistiset historiat eivät kuitenkaan näyttelyn teoksissa nouse päällimmäisinä esille, vaan teokset tutkivat yleisemmin sukupuoleen, luokkaan ja rotuun liittyviä identiteettikysymyksiä. Samalla esimerkiksi näyttelyteksteistä on häivytetty viittaukset tekijöiden sukupuoleen ja kansallisuuteen.

 

Jesse Darling: Watcher 2 & 3, 2017. Achraf Touloub: Seated Youth, 2018 & Untitled (Second Life item), 2018. Kuva: Rosa Kuosmanen

Jesse Darlingin teokset muodostavat mielenkiintoisen visuaalisen kokonaisuuden samaan tilaan ripustettujen Achraf Touloubin tussi- ja akryylipiirroksiin yhdistettynä. Muodot ovat molempien teoksissa pelkistettyjä, mutta siinä missä Touloubin teokset perustuvat yksityiskohtaiseen piirros- ja maalausjälkeen, Darling käyttää materiaaleina hitsattuja teräsputkia ja erilaisia työhön liittyviä arkisia esineitä: moppeja, paperia sekä lateksi- tai työhanskoja.

Oikeastaan Darlingin läpinäkyvään pleksilasiin nojaavat teräsputket ovat kuin tikku-ukkoja, joilta puuttuu raajoja. Ne eivät pysy pystyssä yksin mutta näyttävät säilyttäneen uteliaisuutensa. Liikkumattomuudestaan huolimatta ne näyttävät olevan työntymäisillään lasin lävitse. Darlingin teoksissa keho on visuaalisesti pelkistetty ja viitteellinen, haavoittuva ja rikkoutunut mutta myös poliittinen ja prekaari. Kehon toimivuus määrittyy työnteon kautta. Työhanskat jäävät tarpeettomiksi, jos käsi niiden sisällä ei toimi.

 

Nina Beier: Automobile, 2017 & Manual Therapy, 2016. Kuva: Karel Koplimets / Tallinn Art Hall.

Nina Beierin teos Manual Therapy (2016) koostuu kahdesta moottoroidusta hierovasta tuolista. Ihmisen sijaan tuoleissa makaa puhelimista irroitettua kuparilankaa ja helisee pieniä kolikoita eri valuutoissa. Kuin tuolin sisältä purkautuneet langat värisevät ja hypähtelevät liikkeen mukana ja kietoutuvat yhä tiukemmin toisiinsa. Mustat suuret möhkäleet ovat veistoksellisia ja kömpelöitä. Ne on suunniteltu paitsi kannattelemaan myös koskettamaan, hieromaan ja miellyttämään ihmiskehoa. Beierin teos herättää ajatuksia siitä, miltä hierovan tuolin tärisyttämä ihmiskeho näyttää ja tuntuu, tai miten tuolin kosketus eroaa ihmisen kosketuksesta.

Kenties kirjaimellisimmin kehoteemaan liitettävissä on Hannah Blackin videoteos My Bodies (2014). Black yhdistää teoksessaan mustien naislaulajien (muun muassa Ciaran, Rihannan, Beyoncén ja Mariah Careyn) ääntä Googlen kuvahausta löytämiensä miesjohtajien kuviin. Videolla vaihtuvat kasvot ovat valkoisine hampaineen hymyileviä valkoisten miesten kasvoja. Kuvat on rajattu tiukasti ja välillä kuva zoomautuu suun sijaan heidän otsaansa tai hiusrajaansa. Naiskehoa videolla ei nähdä: Black ottaa teoksellaan vallan määritellä kehonsa toisin ja osoittaa metatasolla sekä tekonsa että kehonsa poliittisuuden.

Kasvojen virta vaihtuu videolla kuviksi veden täyttämästä luolastoista sekä tekstitykseksi runosta, joka vie kehollisuuden käsittelyn toiselle tasolle ulottamalla sen kuoleman jälkeiseen tilaan ja uudelleensyntymään. Runo muistuttaa siitä, millaista ylipäätään on olla kehossa: millaista on, kun on kädet, silmät tai hampaat? Miltä tuntuu, kun päätä särkee matkalla töihin?

Teemoina keho ja virtaavuus saavat Tallinnan näyttelykokonaisuudessa herkullisia, moninaisia muotoja. Toisaalta teemat ovat niin laajoja ja taipuisia, ettei niistä saa otetta vaan ne jäävät leijumaan kummitusten tapaan ilmassa, katoavat ennen kuin niitä voi tavoittaa. Kunnianhimoinen näyttely onnistuu paikoin luomaan hienoja, samalla poeettisia ja väkeviä tuokioita, joita olisi kenties voinut vieläkin rauhoittaa maltillisemmalla teosmäärällä. Kokonaisuutena triennaali lähestyy suureellisia teemojaan melko laveasti tarkasti artikuloitujen näkökulmien sijaan, mikä aiheuttaa valtavaan näyttelykokonaisuuteen pinnallisuutta ja väkinäisyyttä. Tallinnan osuuden kohokohdaksi nouseekin vahva ja korkeatasoinen performanssi- ja esitystaideohjelmisto, joka huipentuu triennaalin viimeisenä viikonloppuna.

 

Tallinnan osuuden päätösillassa sunnuntaina 2. syyskuuta nähdään esityksiä seuraavilta taiteilijoilta: Merike Estna, Last Yearz Interesting Negro/Jamila Johnson-Small sekä Elīna Lutce.

 

Lue EDITin juttu triennaalin Vilnaan sijoittuvasta luvusta täältä sekä Tallinnan luvun avajaisissa nähdystä Young Boy Dancing Groupin performanssista täältä.

 

Baltic Triennial 13: Give Up The Ghost
30.6.–2.9.2019
Tallinna Kunstihoone, Tallinna

 

Teksti: Rosa Kuosmanen, Sanna Lipponen ja Viivi Poutiainen.

Artikkelikuva:
Merike Estnan teoksesta An egg, a larva, a nymph, 2018 Karel Koplimets / Tallinn Art Hall.

Kommentoi

*

*