13. Baltic Triennial, Give Up The Ghost, pyrkii karkottamaan tiehensä monenlaisia piinaavia demoneja – niin neuvostoajan traumoja kuin perinteisiä sukupuoli- ja kansallisuusjaotelmia. Ajatus identiteettien moninaisuudesta ja murtumisesta on pyritty ulottamaan teosten temaattisten lähtökohtien lisäksi myös näyttelykokonaisuuden rakenteisiin. Kolmeen osaan hajautuvan triennaalin ensimmäinen luku nähdään Vilnan Nykytaiteen keskuksessa CAC:ssa.

 

Ensimmäistä kertaa sitten perustamisvuotensa 1979 kaikkiin kolmeen Baltian maahan samanaikaisesti levittäytyvän Baltic Triennialin 13. editio Give Up the Ghost kurottautuu monenlaisten rajojen taa. Kolmilukuinen näyttelykokonaisuus tarkastelee johonkin kuulumisen ja toisaalta ulkopuolelle jäämisen tematiikkaa, kehollisia, poliittisia ja kansallisia identiteettejä sekä erityisesti niiden hajoamista ja uudelleen rakentumista. Taustalla häilyvät ekokatastrofit, posthumanismi, teknofuturismi ja yhteiskunnalliset murrokset sekä Baltiassa että globaalilla tasolla. Näyttelyn teokset kehottavat päästämään irti moninaista haamuista, niin lähihistoriassa kummittelevista neuvostoajan traumoista kuin konventionaalisista identiteetti-, sukupuoli- ja kansallisuusjaotelmista.

Baltic Triennialin Liettuan osuus on esillä Vilnan Nykytaiteen keskuksessa (CAC), joka on toiminut triennaalin pääesityspaikkana sen perustamisesta lähtien. Toukokuussa avautunut, Vincent Honorén ja Neringa Bumblienėn kuratoima ensimmäinen luku on kolmesta näyttelystä suurin: mukana on 31 taiteilijaa ja 12 uutta näyttelyyn komissioitua teosta. Vilnan kokonaisuus paneutuu erityisesti erilaisten territorioiden merkityksiin, alueiden identiteetteihin sekä monenlaisten itsenäisyyksien ilmentymiin – ei pelkästään kansallisesta näkökulmasta vaan myös subjektiivisen autonomisuuden kokemuksiin. Joissain teoksissa kaikuvat toki myös 100-vuotisjuhlavuottaan viettävien Baltian maiden nationalistiset historiat ja geografiset kontekstit.

Näyttelytilassa katsojan vastaanottaa kroatialaistaustaisen Dora Budorin teos, joka ottaa haltuun CAC:n atriumin. Sisäpihaa ympäröivät ikkunat hohtavat myrkyllisen keltaisina kuin radioaktiivinen säteily ja robotisoidut linnut lentelevät rappeutuneen maiseman yllä. Dystooppinen näkymä vie ajatukset sekä historiaan sotineen ja ydinlaskeumineen että mahdolliseen tulevaisuuteemme. Teos levittäytyy myös sisätiloihin jurakaudelta peräisin olevasta piilevästä eli diatomeista valmistetun hienojakoisen maa-aineksen muodossa. Voimakas teos istuu kiinnostavasti neuvostobrutalistiseen arkkitehtuuriin luoden vaikutelman hylätystä tai romahtaneesta näyttelyrakennuksesta, jossa leväkasvustot jatkavat eloaan vielä kauan ihmisen jälkeenkin.

DORA BUDOR: The Preserving Machine, 2018. Kuva: CAC / Andrej Vasilenko

Lähteepä varsinaista näyttelytilaa kiertämään kummasta suunnasta tahansa, ensimmäisenä vastassa on nuorten baltialaistaiteilijoiden teoksia. Augustas Serapinas on koostanut veistoksen Ignalinan ydinvoimalan työläiskortteleiden purkujätteestä. Ydinvoima symboloi monille Neuvostoajan miehitystä ja sen hylkääminen sai suurta kannatusta Liettuassa erityisesti Tsernobylin onnettomuuden jälkeen. Liettuan ja Valko-Venäjän rajalla sijaitsevan voimalan alasajoa alettiin suunnitella pian maan itsenäistyttyä vuonna 1990 ja voimala suljettiin lopulta vuonna 2009. Serapinasin teosta oli mukana tekemässä Visaginasin kaupungissa asuvia lapsia, joiden perhehistoria kietoutuu ydinvoimalan toimintaan. Monumenttimaisessa teoksessa kaikuvat paikallishistoria, sukupolvien yli kurkottavat traumat ja samalla yleiset ja yksityiset myytit, joista nuori liettualaissukupolvi vaikuttaisi jo mieluusti päästävän irti.

Syvemmälle näyttelyyn edetessä ripustuksellinen ja temaattinen koheesio alkaa rakoilla useista hienoista yksittäisistä teoksista huolimatta. Alkuosan virittämä postapokalyptinen tunnelma paikoin jatkuu, mutta varsin sisäsiisteillä ja varovaisilla esityksellisillä ratkaisuilla. Diogo Passarinhon luoma, tilan rakennus- ja ylijäämämateriaalia hyödyntävä näyttelyarkkitehtuuri pyrkii jatkamaan teosten luomaa vaikutelmaa, mutta kokonaisuus jää sekavaksi ja paikoin suorastaan valjuksi. Suuri näyttelytila on jaettu kokoon kursituilla väliseinillä liikkumisen kannalta hankalasti eikä näyttelyn temaattinen virtaavuus yllä fyysiseen näyttelytilaan. Serapinasin runollisen teoksen kylkeen ripustetut Darja Bajagićin eroottis-väkivaltaiset maalaukset tuntuvat olevan väärässä paikassa. Ripustus erityisesti pääsalissa tuntuu levottomalta, kun tilaan sijoittuvat sekä Caroline Achaintren okkultistiset risuveistokset, E’wao Kagoshiman maalaukset, Nina Beierin kauko-ohjattavat pikkuautot että Katja Novitskovan hienot robotisoidut veistokset, joissa alienmaiset robotit tuudittavat lapsiaan uneen.

Seuraavassa salissa ripustus on hallitumpi ja onnistuneempi. Anna Hulačován teoksessa Underworld Upside Down joukko patsasmaisia hahmoja palvoo ylösalaisin olevan uima-altaan päällä makoilevaa jumalhahmoa. Ne kantavat tälle teknologiajumalalle jonkinlaisina uhrilahjoina keittiölaitteita ja elektroniikkaa. Teoksessa risteilevät viitteet erilaisiin identiteetteihin, kulttuureihin ja aikakausiin. Hahmot muistuttavat mystisiä alienmaisia muukalaisia, mutta niiden kitch-estetiikkaa lähentelevä muotokieli ja materiaali voisivat olla peräisin neuvostopatsailta. Samanaikaisesti ne lainaavat asentonsa ja eleensä vesiruukkua päällään kantavilta naisilta.

EVGENY ANTUFIEV, 2018. Kuva: CAC / Andrej Vasilenko

Hulačován teos asettuu kutkuttavasti rinnakkain Evgeny Antufievin hautakammiota kuvaavan teoksen kanssa, joka myöskin vie ajatukset muinaisiin palvontamenoihin ja riitteihin. Teoksen viimeistelemättömät reliikkimäiset objektit imitoivat pyhää esineistöä, joka käärmeineen ja eläinpatsaineen voisi kuulua niin luonnonuskontojen kuin muinaisen Egyptinkin kulttuuriin. Kuin metamorfoosin keskellä tallennetut, usein jonkinlaiseen ihmisnaamioon sonnustautuneet hahmot muistuttavat, että yleismaailmalliset ja ehkä geneerisetkin objektit kätkevät taakseen yksilöllisen historian ja kulttuurin. Riitit, tavat ja identiteetit siirtyvät kulttuurista ja maanosasta toiseen saaden samankaltaisia esiintymismuotoja, nykyään yhä nopeammin. Kolonialismin haamuja unohtamatta näennäisen arkeologiset artefaktit kysyvät, mikä on henkilökohtaisen rituaaliesineen, taideteoksen ja museo-objektin raja.

Näyttelykierroksella kuraattori Neringa Bumblienė korosti, että välitiloissa ja murroskohdissa oleminen ulottuu myös teoksiin, joista monet eivät ole selkeästi luokiteltavissa esimerkiksi maalaukseksi tai installaatioksi, vaan ovat eri mediumeiden hybridejä. Vilnan osuus tuntuu kuitenkin ripustuksellisesti konventionaalisemmalta ja kaupallisemmalta kuin esimerkiksi triennaalin Tallinnan osuus, eikä määritelmien venyttäminen ole teoksissa erityisen silmiinpistävää. Siinä missä triennaalin Tallinnan osuuden esinekeskeisyyttä rikotaan runsaalla performanssi- ja musiikkisisällöllä, Vilnan osuudessa on pyritty polyfoniaan ottamalla mukaan kielen, sanojen ja äänen parissa työskenteleviä taiteilijoita. Puhtaasti tekstiin tai runouteen nojaavien teosten esitysyhteys jää kuitenkin näyttelyssä hieman hämäräksi: joitain tekstejä on mukana näyttelykatalogissa ja -vihkossa, mutta näyttelytilassa ne jäävät melko näkymättömiksi.

PAKUI HARDWARE: The Return of Sweetness, 2018. IEVA ROJŪTĖ: One Thing, You Are Slippery, 2018. Kuva: CAC / Andrej Vasilenko

Teksti ja kieli ovat olennaisia liettualaisen Ieva Rojūtėn muraalimaisissa teoksissa, joita on mukana myös Tallinnassa. Vilnassa ne levittyvät Pakui Hardwaren lasisia sisäelimiä muistuttavien ja chiasiemeniä sisältävien kauniiden veistosinstallaatioiden ympärille, Tallinnassa Daiga Grantinan estetiikaltaan varsin samankaltaisten teosten rinnalle. Vilnassa Rojūtėn teoksen kielenä on liettua (Tallinassa englanti), joten niiden sisältö jää kieltä taitamattomilta piiloon. Kuin eri konteksteista ja lähteistä kerätyt ja hajotetut tekstipätkät on rytmitelty visuaalisesti eri materiaaleista koostuvan maalausinstallaation päälle. Sanoissa ja lauseenosissa toistuvat erilaiset kiusalliset tai epämukavat mielentilat ja tunteet, kuin ajatuksen palaset, jotka jäävät ilmaan leijumaan ennen kuin ehtivät muodostua kokonaisiksi.

Kielen luomat merkitykset ja elokuvallinen narratiivi muodostavat ytimen myös Laure Prouvost’n installaatiossa A Way to Leak, Lick, Leek, joka kuvaa kalifornialaisnuorten unenomaista bailausta surrealistisen road-movien tapaan. Eskapistinen ajomatka Kalifornian illassa toisintuu näyttelytilassa, jota hallitsevat trooppisten kasvien lehdet, rikkoutuneet älypuhelimet ja muu teknologiajäte, hylätyt auton penkit, lattialle läikkynyt bensiini ja savukoneesta vuotavat pakokaasut. Sirpalemainen narratiivi kuljettaa mukanaan mielikuvia nuoruuden unelmista, toiveista ja haluista, samalla kun hip hop- ja trapmusiikki sekä sydämen lyöntien mukana välähtelevä kuvallinen rytmi ilmaisee katsojan mukaan illan kulkuun. Symbolirikas kuvakieli ja estetiikka karkkivärisine taivaineen, palmuineen ja antaumuksella juhlivine Vetements-teineineen muistuttavat Instagram-stooreja, jotka tajutaan poistaa vasta aamulla.

LAURE PROUVOST: A Way To Leak, Lick, Leek, 2016. Kuva: CAC / Andrej Vasilenko

Give Up The Ghostin Vilnan osuuteen on sisällytetty runsaasti myös isoja kansainvälisiä vakionimiä kuten Pierre Huyghe, Korakrit Arunanondchai ja Rachel Rose, joiden mukanaolo ei tuo kokonaisuuteen juurikaan lisäarvoa. Näyttelyn kiinnostavinta antia olevien nuorten tekijöiden lisäksi Baltian ja Itä-Euroopan alueilta on mukana monia jo entuudestaan mittavaa kansainvälistä huomiota saavuttaneita nimiä kuten Katja Novitskova, Sanya Kantarovsky, Dora Budor ja Ella Kruglyanskaya. Joukossa on myös Anu Põderin, Miriam Cahnin, E’Wao Kagoshiman ja Melvin Edwardsin kaltaisia jo 1960-70-luvuilla uransa aloittaneita taiteilijoita, joiden teosten edelleen tuore estetiikka ja ajankohtaiset teemat istuvat hämmästyttävän saumattomasti yhteen uudempien tekijöiden kanssa. Erityisesti Cahnin mystiset, unenomaiset maalaukset ovat ajattomuudessaan mieleenpainuvia.

Näyttelyn kuraattorit ovat painottaneet halunneensa kokonaisuuteen mukaan tekijöitä, jotka esittäytyvät ensi kertaa institutionaalisessa tilassa tai joilla ei ole vielä isoa galleriaedustusta. Molemmista heillä oli antaa yksi esimerkki, mikä pikemminkin korostaa näkökulman kuriositeettiutta. Taiteilijoiden sukupuolta, tai usein kansallisuuttakaan, ei näyttelyteksteissä kerrota, jotta ajatukset identiteettien moninaisuudesta ja murtumisesta toteutuisivat kokonaisvaltaisesti myös näyttelyn rakenteissa. Sen sijaan katalogissa luetellaan jokaisen tekijän kohdalla tarkkaan viimeisten vuosien isoimmat näyttelyosallistumiset sekä galleriaedustukset, mikä alkaa tuntumaan varsin ristiriitaiselta, kun näyttelyn lähtökohtana on pyrkiä kyseenalaistamaan ja rikkomaan erilaisia konventionaalisia arvotuksia. Tänä murtuvien identiteettien aikakautena voit ilmeisesti olla kuka vain, kunhan noudatat perinteisiä taidemarkkinoiden ja taiteen esittämisen lainalaisuuksia. Siinä vielä yksi haamu, joka kaipaisi häätämistä.

 

Baltic Triennial 13: Give Up The Ghost
11.5.–12.8.2018
Contemporary Art Centre, Vilna

 

Pääkuva: Anna Hulačová: Underworld Upside Down, 2018. Kuva: Andrej Vasilenko / CAC

 

Kirjoittajan matkan Vilnaan ja vierailun Baltic Triennialiin järjesti Lithuanian Art Gallerists’ Association.

Rosa Kuosmanen
Olen taidehistorioitsija ja kirjoittaja, ja työskennellyt kulttuurialan organisaatioissa nykytaiteen ja viestinnän parissa. Taiteesta kirjoittaessa ollaan tekemisissä koko yhteiskunnan, ellei maailmankaikkeuden kanssa. Siksikin ajattelen, että on tärkeää tietää melkein kaikesta ainakin jotain. rosa[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*