Kolmen virolaisen taiteilijan Alice Kaskin, Neeme Külmin sekä Jass Kaselaanin näyttely Taidehallissa on hallittu ja eleettömyydessään paikoin jopa mahtipontinen kokonaisuus.

Viime vuotisen Viro 100 -juhlavuoden kunniaksi järjestetty Helsingin Taidehallin ja Tallinnan Taidehallin yhteisnäyttely Alice, Neeme & Jass on esillä Helsingin Taidehallissa vielä tämän viikonlopun ajan. Tamara Luukin kuratoiman näyttelyn taiteilijat ovat Alice Kask, Neeme Külm sekä Jass Kaselaan.

Näyttelyssä nähdään maalauksia, veistoksia ja installaatioita. Eri tekniikat ja taiteilijat muodostavat kuitenkin yllättävän yhtenäisen kokonaisuuden. Teokset loksahtelevat tilaan ja toistensa lomaan vaivattomasti kuin palapelin palat. Kokonaisuus on hallittu mutta eleettömyydessään puhutteleva ja paikoin jopa mahtipontinen.

Erityisesti Neeme Külmin installaatiot tuntuvat käyvän tiheää vuoropuhelua sekä tilan että toisten teosten kanssa. Viherkasvit puhkovat lattiaan reikiä Alice Kaskin maalausten alla, ja Eliel Saarisen suunnitteleman Helsingin päärautatieaseman julkisivun lamput roikkuvat katosta kuin jättimäiset koripallot tai oudot hedelmät verkkokassissa.

Hienovaraisempi on Külmin teos, jossa näyttelytilan oviaukko on kokenut muodonmuutoksen. Oikeastaan sen tilaan sopivat raamit muuttuvat näkyviksi vasta vertaamalla niitä muihin pelkistettyihin oviaukkoihin.

 

 

Tila on merkityksellinen myös Kaskin maalauksissa. Kuvatila, jossa hahmot oleilevat, on oneironinkaltaista valkoista tyhjyyttä. Tuo tyhjyys kuitenkin tuntuu elävän ja vaihtelevan. Valkoinen kangas on joissakin teoksissa maalattu ja toisissa jätetty maalaamatta. Yksi näyttelyn eleettömyydessään puhuttelevimpia teoksia on maalaus, jossa hahmo joko katoaa tuohon valkoiseen tyhjyyteen tai ilmestyy siihen viiva, väri, muoto, raaja kerrallaan.

Kaskin öljyvärimaalaukset ja piirustukset kuvaavat kasvottomia ihmishahmoja. Niitä katsoessaan tulee tietoiseksi katsomisestaan ja siitä, kuinka huomio kiinnittyy tavallisesti ihmishahmon kasvoihin. Katsomme niitä tunnistaaksemme toisen ja lukeaksemme niiltä tietoa vaikkapa tämän mielentilasta. Kask kääntää taidokkaasti huomion muualle, kehon eleisiin ja asentoihin sekä erityisesti käsiin. Hänen kuvaamansa kädet ovat yllättävän ilmeikkäät, ne ovat kirkkaan siniseen – kuin siivoushanskoihin – puetut tai suhteettoman suuret, kuten teoksessa Kekkosen käsi (2018).

 

 

Näyttelykokonaisuuden hankalasti lähestyttävin teos on Taidehallin kuvanveistosalin täyttävä Jass Kaselaanin Ääni-installaatio (2018). Sen keskiössä on yhdeksänmetrinen musta veistos, joka muistuttaa jotakin apokalyptistä sukellusveneen tai ydinaseen ja sähkövoimalan risteymää. Vaikutelmaa tukee sitä ympäröivän sähköisen äänimaailman lisäksi seinille ripustetut valokuvat. Niissä näkyvistä muodoista erottuu eläimiä, joista on hankala sanoa mitä ne ovat – ehkäpä lampaita, jotka elävät jonkin epämääräisen ja uhkaavan läheisyydessä.

 

Näyttely esillä 13.1.2019 saakka.
Helsingin Taidehalli
Nervanderinkatu 3

 

Kuvat:
Jass Kaselaan, Ääni (2018). Kuva: Angel Gil.
Neeme Külm, Elielin valo (2018). Kuva: Angel Gil.
Alice Kask, Maalauksia (2018). Kuva: Angel Gil.

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*