Taidekeskus Purnun 50-vuotisnäyttely Loistava Aika on kapseli, johon on tallentunut jälkiä kahdesta eri ajasta. Niissä on jotain samaa, mutta myös jotain pysyvästi muuttunutta.

Purnun kesänäyttelyiden 50-vuotista taivalta juhliva Loistava Aika, Lysande Tid, Glorious Time -näyttely asettaa joukon nykytaiteilijoita dialogiin näyttely-ympäristön sekä alkuperäisen Purnu 1967 -ryhmän taiteilijoiden kanssa. Kuraattorit Miina Hujala ja Arttu Merimaa ovat istuttaneet Päivikki Alaräihän, Liinu Grönlundin, Jaakko Pallasvuon & Anni Puolakan, Nestori Syrjälän sekä Elina Vainion teokset kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen kuusikymmenlukulaisiin kesäateljeisiin, antaen teosten tuoda näkyväksi ajallisten syklien läsnäolon niin taiteessa, yhteiskunnassa kuin ympäröivässä luonnossa. Harkitussa kokonaisuudessa limittyy yhteen kaksi erilaista ajankuvaa – ja vähintään yhtä monta otosta taiteilijoiden tavoista ajatella ja työskennellä.

Kun Purnun ensimmäinen kesänäyttely avattiin Aimo Tukiaisen ateljeen ympäristöön Orivedelle vuonna 1967, oli järjestävänä tahona taiteilijaryhmä Taisto Ahtola, Erik Enroth, Unto Koistinen, Pentti Melanen, Ernst Mether-Borgström, Tuulikki Pietilä ja Aimo Tukiainen. Tällä kertaa ryhmäläisten teokset ovat mukana ennen kaikkea antamassa perspektiiviä vuonna 2017 työskentelevien nykytaiteilijoiden teoksille, joihin näyttelyn päähuomio selkeästi kohdistuu. Aikaansaatujen teosrinnastusten kautta muodostuu toisiaan vahvistavia dialogeja, jotka ovat väkinäisen sijaan mielenkiintoisia ja perusteltuja.

Vuosikymmenten aikana Purnu on kasvanut kokonaisuudeksi, joka käsittää kuusi näyttelyhallia, pronssivalupajan sekä Aimo Tukiaisen teoksia esittelevän taideriihen. Loistava Aika -näyttelyssä nykypäivän ajankuva ja taiteilijuus piirtyy esiin hienovaraisesti eri teemojen kautta. Antroposeeni, ilmastonmuutos ja energiakriisi, globalisaatio, eläimen ja ihmisen suhde sekä työnteko ja sen arvottaminen nousevat esille moninaisissa sävyissä. Kuraattorit ovat koonneet yhteen vahvan ja mieleenpainuvan kokonaisuuden. Taiteilijavalinnoissa on panostettu määrän sijasta laatuun, mikä tekee kokonaisuudesta tiiviin ja intensiivisen, eikä myöskään liian uuvuttavaa. Valinnoissa on yllätyksellisyyttä ja syvyyttä, mutta näyttelyä on silti helppo lähestyä. Harkiten ja ajatuksella Purnun upeisiin ateljeisiin asetellut teokset istuvat ympäristöönsä paremmin kuin hyvin. Ympäröivä luonto ja kesän valkoinen valo valuu ympäri näyttelytiloja ja betonilattioita yhdistäen teokset luontevasti toisiinsa.

Päivikki Alaräihä: Presidentin elämä, 2017.

Ehkä vahvimmin näyttelyssä on läsnä aika ja sen kuluminen erilaisissa muodoissaan. Elina Vainion teoksessa Aeolian Processes (2017) hiekkaan on tallentunut jälkiä ajastamme ja eroosion vaikutuksesta. Arkeologinen teos muodostaa upean kokonaisuuden ateljeen levyisestä ikkunasta aukeavan metsämaiseman kanssa, jossa maaperän kerrokset ja kasvillisuus jatkavat ajan jättämien jälkien teemaa ikkunoiden ulkopuolella. Purnun historia ja ympäristö sulautuvat osaksi teosta myös fyysisesti: Vainio on käyttänyt teoksessaan aiemmissa näyttelyissään käyttämiään hiekkaveistoksia sekä läheisen hiekkarannan hiekkaa. Purnun alue toimi nimittäin hiekanottopaikkana ennen taidekeskuksen syntyä. Moninainen ajan ja ympäristön kerroksellisuus läpäisee näyttelykokonaisuuden uudelleen ja uudelleen. Vainion teos jatkaa viime keväänä galleria Oksenkatu 11:ssa esitettyä sarjaa.

Päivikki Alaräihän maalausinstallaatio Presidentin elämä (2017) on kenties näyttelyn hienostuneinta antia ja jatkaa selkeimmin Purnussa vahvasti läsnäolevaa modernismin perintöä. Elegantti, jopa meditatiivinen kokonaisuus pelaa voimakkaasti tilan rakenteiden ja havaitsemisen mekanismien kanssa, hämäten ja haastaen katsojan tarkkaavaisuutta. Minimalistiset väripinnat sulautuvat osaksi ateljeen arkkitehtuuria, jopa niin saumattomasti, ettei sitä edes melkein huomaa. Kannattaa katsoa tarkkaan.

Liinu Grönlund tarkastelee dokumentaarisissa videoteoksissaan katoavaa maailmaa, erityisesti eläinlajien tulevaisuutta ja taistelua ihmisen hallitsemassa ympäristössä. Madagaskarin sademetsissä kuvattu teos Se joka etsii (2017) nojaa vahvasti dokumentaariseen visuaalisuuteen, jota säestää rauhallinen, esseemäinen kerrontatyyli. Biologien matkassa kulkeva teos tarkastelee lajien olemista ja elämistä luonnollisessa elinympäristössään, samalla kun villi luonnonympäristö korostaa ihmisen ja tieteen tarvetta tutkia, tulkita ja hallita kanssaeläjiään. Samalla se on henkilökohtainen matkapäiväkirja kertojan suhteesta näkemäänsä ja kokemaansa. Toinen videoteos It Could Have Been (2017) maalaa hienovaraisia spekulaatioita ennen pitkää koittavasta, ihmisen aiheuttamasta ympäristön tuhosta, jonka jälkeisessä ajassa rotat hallitsevat ihmiskunnan perintöä. Esseemäisessä videossa rotat elävät tyynesti ihmisen kerran asuttamissa tiloissa, ja kertoja lukee niille tunnettujen ajattelijoiden, kirjailijoiden ja filosofien teoksia. Teoksessa tuo kerran kaikin keinoin karttamamme eläin nähdään tuhoeläimen sijaan kauniina, sitkeänä ja älykkäänä otuksena. Rotta kantaa mukanaan toivonpilkahdusta siitä, että tuntemastamme maailmasta ja sen viisauksista säilyy jotain myös silloin, kun ketään meistä ei enää ole. Molemmissa teoksissa verkkainen, runollinen tahti ja seesteisen kaunis kuvaus kätkevät alleen pikkuhiljaa näkyviin keriytyvää ympäristöpolitiikkaa. Samassa tilassa nähtävät, Unto Koistisen naista ja leijonaa kuvaavat piirrokset (1947–1978) rinnastuvat Grönlundin videoihin omanlaisinaan kesytetyn luonnon kuvauksina.

Jaakko Pallasvuo ja Anni Puolakka: Sacre 2:HEX, 2017

Jaakko Pallasvuolta ja Anni Puolakalta on esillä kaksi yhteistä videoteosta. Niistä uudempi, Sacre 2: HEX (2017), on osana laajempaa installaatiota, joka asettuu teoksista ehkä haastavimmin Purnun kontekstiin. Sacre 1 vuodelta 2015 on puolestaan installoitu keskelle Aimo Tukiaisen veistopajaa, jonka hyllyt pursuavat veistosluonnoksia, rintakuvia ja pronssivaluja Mannerheimista, Jeesuksesta ja taiteilijan ystävistä. Teoksen esittämät kysymykset työnteon muutoksesta, työn merkityksellisyyden ja arvottamisen lainalaisuuksista, rahasta ja vapaudesta luovat yhteyden 60-luvun lopun suomalaiseen yhteiskuntaan. Mikä onkaan muuttunut 50 vuodessa, ja mikä ei? Kontrasti videon ja sitä ympäröivän veistonpajan välillä on hieno veto, joka osaltaan tuo esiin taiteilijan työn ja taiteilijuuden muutoksen fyysisestä, hartaasti työstetystä objektista kohti abstraktia, virtuaalista läsnäoloa – ja prekaaria. Videot eivät ole helpoimpia paloja sulattaa kerralla, mutta niiden Aki Kaurismäki on acid -tyylinen lakoninen huumori sekä omintakeinen (pop-)kulttuuristen viittausten ja neonvärien kyllästämä visuaalinen kieli muodostavat nerokkaan kokonaisuuden.

Nestori Syrjälän uusi veistossarja Anthrax (2017) / Dodo (2017) / Iceberg_Breaking (2017) / Rate of Extinction (2017) / Temperature_Projections (2017) / The_Sixth_Extinction (2017) / Yamal_Crater (2017), juttelee sekä visuaalisesti että sisällöllisesti samaan saliin ripustettujen Taisto Ahtolan herkkien Välimeri-maalausten ja Pentti Melasen Unipiirrustusten kanssa. Käsillä oleva ekokriisi nousee näyttelyssä näkyvimmin esille niin tässä esinekokonaisuudessa kuin pihapiirin vastapäiseen ateljeeseen ripustetussa teoksessa STELE (2016), joka lainaa diskurssinsa maailman johtavilta ilmastotieteilijöiltä.

Puhdistautukaamme siis savusaunassa, uikaamme runoilijaa innoittaneen Längelmäveden aalloissa ja tutkikaamme sen jälkeen kirkastunein katsein mitä taiteella on tarjottavanaan. Täällä, lähellä ruohonjuuria pitäisi olla mahdollista ymmärtää sekä mullan pehmeä värähtely, että korkeiden tuulien humina. Pohjoismaisen kesäpäivän valoisuus ei jätä meitä pulaan. – Erik Kruskopf vuoden 1975 kesänäyttelyn esipuheessa

Juhlavuoden näyttelyssä etusijalle nousee luonnon ja taiteen monipuolinen vuoropuhelu sekä tässä ajassa että menneisyydessä, teema joka tuntuukin muodostavan suuren osan Taidekeskus Purnun sielusta. Tilojen ainutlaatuinen arkkitehtuuri ja välitön yhteys ympäröivään luontoon vaikuttaa katsojaan suorastaan voimaannuttavasti. Eri näyttelytiloihin sijoitetut teokset saavat ateljeerakennuksissa ympärilleen tilaa, mikä auttaa keskittymään teoksiin ajan kanssa ja yksi kerrallaan. Samalla intensiiviset teokset tarjoavat älyllistä haastetta, oivaltamisen mielihyvää sekä puhdasta moniaistista hemmottelua. Alunperin Purnun kesänäyttelyä perustettaessa ajatuksena oli, että “luonnon keskellä myös tavallisen yleisön on helpompi vastaanottaa taiteen kutsu”. Se toteutuu vahvasti myös tämän vuoden näyttelyssä. Luonnon ja taiteen yhteiselosta muodostuu mieleenpainuva, suorastaan holistinen, kokonaistaideteos.

 

Loistava aika, Lysande tid, Glorious time
18.6.-6.8.2017
Taidekeskus Purnu
Mustasaari 63
35100 Orivesi


Teksti: Rosa Kuosmanen, Tuomas Laulainen ja Viivi Poutiainen

Pääkuva: Elina Vainio: Aeolian processes, 2017. Tuulikki Pietilä: Verkko-ovi New Orleans, 1973 / Manhattan, 1973 / Suuri Ikkuna, 1976

Kommentoi

*

*