Monesti kuvittelen kokevani asioita ryhmässä, ryhmänä. Tällä kertaa ryhmästämme kaikki ovat läsnä. Istumme rivissä katsomossa, samassa tilassa näemme ja kuulemme saman. Ja kuitenkin voin puhua vain omasta puolestani. Luultavasti olemme kaikki kokeneet aivan eri asioita.

Illan aikana ainakin yksi ahdistui epämiellyttävästä kohtaamisesta. Yksi jättäytyi kesken pois. Yksi joutui huomiotta, toinen selviytyi taidokkaasti tökeröstä keskustelusta.

Yksi tuli myöhässä paikalle. Kiirehdin nykyään aina. Tulen paikalle hikisenä ja nälkäisenä. Mikä tahansa tapahtuma, alan pian agitoimaan ruokailuryhmää. Kuulostaa huonekaluilta, en tarkoita sellaista ryhmää.

Esitys alkaa. Yllätyksekseni viihdyn. Nauraakin tekee mieli. Harvoin taiteen kohdalla on näin. Liian harvoin. Esitys osuu ja onnistuu herättämään mielikuvituksen. Ääni saa tilan eloon ja avaa realismin rajat muullekin, myös puhuville susille. Ajattelen vähän Game of Thronesia. Esitys vaihtuu. Tällä kertaa katsomossa istuessani joudun vieraan vauvan ahdistelemaksi. Sen pullavat, nahkeat sormet roplaavat estoitta kättäni ja kylkeäni. Pimeässäkin tunnen sen kiinteän tuijotuksen. Äiti estelee enemmänkin muodon vuoksi. Hymyilen vauvalle – myöskin muodon vuoksi – ja käännän katseeni pois. Vauva palaa useaan otteeseen. Yhdessä illan esityksistä viihdyn, osassa tylsistyn ja ajattelen kuinka paljon tehtävää oikeastaan olisi. Esitys ei pidä mielenkiintoani yllä – antaa vauvan napata sen pikkuisilla sormillaan. Tämä ei ole vauvakuumetta, vaan harhaileva keskittymiskyky pakenemassa tylsää teosta. Tulee vielä kolmaskin teos. Parempi kuin toinen, huonompi kuin ensimmäinen sanoisin, jos joku kysyisi. Sanon muutenkin.

Esitykset ovat ohi. Kuikuilemme ympäriinsä. Ihmiset liikkuvat virtana. Mekin aiomme jatkaa. Välissä käymme elämyksellä uudessa Supermarketissa. Syön banaanin ja karjalanpiirakan. Kadehdin toisen kääryleitä.

Toisessa tilaisuudessa tarjotut mustikkajuomat maistuvat. Olemme hiprakassa. Ystäväni himoitsee leikillisenä seniorilatinistia, jonka ässä suhisee vanhojen setien tapaan. On myös innokasta italialaista, taiteilijoita, aavistuksen ontuva ja ontumaton galleristi. Taidetta, luonnollisesti.

Taideteos herättää halun juosta sitä päin ja kokeilla ponnahtaisiko siitä pois. Näen kun tyttö astuu lonkeron päälle. Se ei jousta jalan alla – hienoinen pettymys. Illan paljastus tapahtuu, musiikki soi. Esiintyjä nytkyy aurinkolasien takana.

Kolmas kohteemme. Matkalla pohdimme tarjoilua. Toivottavasti on viiniä. Perillä odottavat villisikatropeet, heti ovella pursuava tilataideteos kuin mustasukkamakkaroita. On viiniä! Erikoinen asunto: runsas, tumma asunto on kuin sauna. On pakko riisua. Tumma tila tarjoaa melkoisen erilaiset puitteet taiteen esittelylle valkoisten avarien tilojen sijaan. Vaihtelua!

Kaikenlaista taideväkeä. Esseisti istuu sohvalla kärttyisen näköisenä (ja kuulemma kuvaa ihmisiä salaa järjestelmäkameralla), taiteilijoilla iloisia naamoja, tuntemattomien pälyileviä naamoja, uteliaita naamoja. Erityisesti hikisiä naamoja.

Taideteoksessa ammutaan ainakin symbolisesti ballistiikkamassana entistä opettajaa. Mahtavaa! Massa löllyy hidastetuttuna hauskasti. Kipsiteos on aseteltu lattialle. Saunatunnelmaan sekoittuu suitsuke. Se ilmeisesti kuuluu teokseen. Jos keittiössä on taidetta, sitä en näe ihmisiltä.

Minglailuyrityksiä, osa vaivaannuttavia, osa onnistuneita. Kuuma. Viini loppuu. Onneksi Fafa’s on nurkan takana.

Kommentoi

*

*