Nykyään tuntuu, että aina kun joku perussuomalaisten kruununjalokivistä edes vähän indikoi kohta avaavansa suutaan, samassa itselle tulee jo hillitön tarve mennä aistideprivaatiotankkiin. Yhteiskunta tuntuu olevan sekopäisten älykääpiöden käsissä, rahatalous määrää ja kaikki menee päin persettä. Mitäs tässä sitten tekisi?

Noin viikko sitten luin Hesarista, että arvostettu islam-tuntija muuttaa Skotlantiin ja vie asiantuntijuutensa mukanaan. Jaakko Hämeen-Anttilalle tarjottiin Edinburghin yliopistosta virkaa ja hän otti sen vastaan. Kukapa ei ottaisi tässä tilanteessa, kun tulevien koulutusleikkausten vaikutuksista nähdään vasta pahoja painajaisia? Ajattelin tuolloin, että tästä se nyt alkaa: aivovuoto. Korkeasti koulutettu väki lähtee luonnollisesti ensimmäisenä, koska tälle kansanosalle migraatio vaan on helpompaa ja kansainvälisyys kuuluu työhön jo entuudestaan. Lisäksi esimerkiksi Hämeen-Anttilan kaltainen asiantuntija osaa erikoisalansa ansiosta varmastikin vähintään puolta tusinaa kieltä, joka jo helpottaa urasuunnitelmia jonkin verran. Jaakon lähtö tapahtuu samassa hengenvedossa, kun ilmakuvista saamme todeta ISISin tuhonneen Baalin temppelin Palmyrassa. 

Eilen luin myös Puolilehdestä Marja Kolun kesäkuussa julkaiseman jutun, jonka otsikossa jo käsketään kuvataiteilijaa muuttamaan Ruotsiin. Syykin on selvä. Ruotsissa taiteilijalle maksetaan parempaa palkkaa. On kuulemma pidempiaikaisia apurahoja ja taidelaitokset maksavat korvauksia näyttelyistä taiteilijoille. Kolun juttu on hyvä, se antaa suhteellisen kattavan kuvan apurahojen ja näyttökorvausapurahojen siis anteeksi näyttöapurahojen kiemuroista Suomessa. Ruotsissakaan ei ole ongelmilta vältytty. Joku on sielläkin keksinyt, ettei taiteelle ja kulttuurille kannata antaa ihan rajattomasti rahaa ja kun museot maksavat taiteilijoille korvausta, on se raha tietysti pois jostain muusta potista. Nyt siellä sinä, joka jo katselet ruotsinlaivan lippuja ja crowdsourssaat mikä on Tukholman paras brunssimesta, otas uusiksi ja lue Marjan juttu loppuun asti.

Tänään näin Otso Kantokorven postauksen, jossa käsiteltiin Siffin uutta Cocis-näyttelyä. Aiemminhan Otso sanoi, että jos Coca Cola-pullon 100-vuotisnäyttelyä Sinebrychoffilla ei peruta, hän laittaa museon boikottiin kahdeksi vuodeksi. Lisäksi kriitikko aloitti adressin aiheesta ja kirjoitti sekä Kansallisgallerian että Sinebrychoffin johdolle näyttelyn perumisesta. No, vastausta ei tullut kummaltakaan ja siellä se näyttely nyt on. Panoksia kuitenkin korotettiin vielä elokuun lopussa kun Kantokorpi kirjoitti blogissaan isoilla punaisilla kirjaimilla, ”EN AIO KÄYDÄ SINEBRYCHOFFIN TAIDEMUSEOSSA ENÄÄ KOSKAAN ELÄMÄSSÄNI.”. Tällä ”kilpailukiellolla” Otso pyrki herättämään museon ja organisaation johdossa vitutusta, joka sitten aikaansaisi muutoksia jatkossa.

Aina voi spekuloida sillä, mitä tapahtuu maalle, josta fiksut ihmiset muuttavat pois tai museolle, jossa ei enää käy asiakkaita, saati sitten ajattelevia sellaisia. Joka tapauksessa voidaan varmaan kaikki olla yhtä mieltä Otson kanssa Cokis-näyttelystä. Ja totta, vitutus on katalyytti muutokselle. Ehkä tässä voisimme kaikki kysyä itseltämme mikä olisi vielä rakentavampi ratkaisu. Toisin sanoen: mikä vituttaisi vielä ENEMMÄN?


 Kansikuva: Fallen capital from Temple of Palmyra, Syria 1860-1920 / New York Public Library


Tuomas Laulainen
Olen taidehistorioitsija ja entinen taidemaalari, joka on työskennellyt erilaisissa taidealan tehtävissä niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Termi "taidealan sekatyöläinen" pätee kyllä minuun, mutta sen sijaan kutsun itseäni mieluummin renessanssi-ihmiseksi. Kirjoittajana kiinnostun usein herkimmin juuri niistä asioista, joiden en usko muuten päätyvän esimerkiksi sanomalehden sivuille. tuomas[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*