Vuoden alkuun tekee mieli kuntokuuria ja vihreää detox-pirtelöä, tai ainakin pitäisi tehdä, väittää jatkuvassa pimeydessä auringon asemaan asettuva näyttöpäätteen kajo. Pakkasta tai loskaa pakoillessa tuntuu silti helpommalta tehdä tilinpäätöstä menneisyyden kanssa, ei rakentaa raikasta tulevaisuutta “kuin uusi ihminen”. Sama vaikutelma tulee selatessa läpi gallerioiden tammikuista tarjontaa. Joka toinen näyttely tuntuu käsittelevän muistoja, muistamista, muistelemista, muistia, muis, muis, muis.

Tässä tekstissä gallerioiden muistelevat huoneet asettuvat osaksi laajempaa kuviteltua teemanäyttelyä. Näyttelyssä menneiden muistelu tarkoittaa oman elämän tarkastelua ja sukujuurten kaivelua, mutta myös laajempaa historian ja nykyhetken rinnastamista. Hetket seitsemänkymmentä tai satakaksikymmentä vuotta sitten eivät tunnu olevan läheskään niin kaukana kuin se silloin kaksitoista vuotta sitten.

Elina Brotheruksen näyttely 12 ans après Amassa yhdistää kaksitoista vuotta vanhoja teoksia sekä uusia, aiempia toisintavia tai ehkä täydentäviä teoksia. Le Reflet -teoksessa (1999) taiteilijan kylpyhuone esineineen on laputettu post-it:eilla, jotka toimivat arjen sanakirjana, esineet ovat luettavissa ranskaksi. Kuvan nimi on heijastus, taiteilijan kasvot peilissä jäävät “le reflet” -lapun peittämiksi. Kaksitoista vuotta myöhemmin samassa ympäristössä otetussa kuvassa esineistö-oppikirja on poissa, tyhjän asunnon tyhjässä kylpyhuoneessa on jäljellä ainoa aiemmin piiloon jäänyt, taiteilijan kasvot.

Punaisessa takissaan selin kameraan oleva Brotherus on astunut jokeen (L’Etang, 2012). Hän testannee Herakleitoksen ikivihreää sananmukaisesti: samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa. Omaelämäkerrallisten kuvien mestari Brotherus näyttää, ettei paluuta omaan menneisyyteen ole. Hän voi jäljitellä ja simuloida kuviensa tilanteita, mutta ne synnyttäneet puitteet ovat kadonneet elämän mukana. “Contente enfin?” kysyy käteensä nojaava Brotherus post-it -lapulla vuonna 1999. Vastapäätä vuoden 2012 Brotherus ei vastaa katseeseen.

….

Miten sanotaan? Kun ei tiedä, kuinka voisi muotoilla sanoiksi. Hannaleena Haurun lyhytelokuva pohjautuu Samuel Beckettin viimeiseen runoon, joka kysyy miten … pimeetä nähdä kaikki tässä näin että miten sanotaan ja missä tai jotain sellaista. Elokuvan rytmi toistaa runon eteenpäin ja takaisin poukkoilevaa kieltä. Mikä sitten pitäisi palauttaa mieleen, olevaksi? Se särjetty sydän, kuinka sen nyt sitten muotoilisi. Vajaa viisi minuuttia kauneutta Forum Boxin Mediaboxissa.

Still a virgin – For help call – 888 743-4335.

Harmaa kaupunki pimeine ikkunoineen on hylätty. Rakennukset eivät juuri eroa toisistaan satunnaista koriskenttää lukuunottamatta. Jokaisella seinällä kulkevat graffitit. Harmaina kukkaistutuksina ne yltävät  tiettyyn korkeuteen. Harvakseltaan muistoina asukkaista näyttäytyvät seksuaalisuuden välineellistävät haalistuneet julisteet: liukuvoidetta, apua neitsyille.

Kuka täällä asui? Taivaalta sataa valkoista savua tai sellaista ja jotain oranssinpunaista, kaasu täyttää kadut kortteli korttelin jälkeen. Jauholumi ja agent orange sekoittuvat hitaiksi pilviksi pihoille. Taustamusiikissa alan kuulla hälytyssireenin kaiun.

Stefan Otton näyttely Traumwunsch Galleri Sinnessä käsittelee faktisesti hänen isoisänsä kolme vuotta kestänyttä vaellusta perhettään etsien, vankileiriltä Romaniasta Ruotsiin asti. Isoisä oli puna-armeijan vangiksi jäänyt sudeettisaksalainen natsi, joka kirjoitti luontoaiheisia runoja. Isoisän tarina on kangas, jolle Otto heijastaa tämänhetkisen rasistien haltuunottaman maahanmuuttokeskustelun ja toisen maailmansodan fasismin yhtäläisyyksiä. Myös Timo Soini on päässyt kuvaan.

Otton tavoin myös Marjo Levlin jäljittää esi-isiensä ja -äitiensä liikkeitä, nämä tosin olivat maastamuuttajia, jotka päätyivät Atlantin yli, Amerikan halki ja Kalliovuorten kaivosalueille, lukuisten muiden suomalaisten kanssa. Tätä saapujien myöhempää aaltoa 1800-luvun loppupuolella eivät aiemmat maahanmuuttajat ottaneet kovinkaan lämpimästi vastaan, siinä ehkä syy historian kululle ja siten näyttelyn nimelle: Länteen ja takaisin.

Levlin luo fiktiivisen tarinan iso-isoisänsä muuttomatkasta 1900-luvun vaihteen stereokuvien  avulla ja rinnastaa sen viewmaster-kiekkokuviin isoäidin tyhjilleen jääneestä mökistä Pohjanmaan Maalahdelta. Todellisuus näyttää sadunomaiselta 3D:nä, fiktiivinen kooste sen sijaan vastaa viattomia mielikuvia uudisraivaajaelämästä uudella mantereella.

Menneisyys lienee tulevaisuutta helpompi sepittää.

Teemabiisi täällä.

 

Elina Brotherus: 12 ans après. Galleria Ama, 10.1. – 1.2.2015

Hannaleena Hauru: Miten sanotaan. Mediabox, Forum Box, 10.1.-1.2.2015

Marjo Levlin: Länteen ja takaisin. MUU Galleria, 9.1. – 15.2.2015

Stefan Otto: Traumwunsch. Sinne, 9.1. – 1.2.2015

 

Kuva kirjoittajan: Näkymä Marjo Levlinin näyttelystä Länteen ja takaisin.

Kommentoi

*

*