Kuvataideakatemian Kuvan Kevät -lopputyönäyttely järjestetään tänä vuonna 9.5.–1.6. Haastattelin näyttelyn avajaistunnelmissa valmistuvia kuvataiteilijoita. Viimeisenä on vuorossa  Joakim Pusenius. Sarjan edellinen osat voit lukea täältä. 

Viivi: Hei Joakim!

Joakim: Moi!

V: Miltä nyt tuntuu?

J: No, tuntuu erittäin hyvältä, siis että en osannut odottaa, että itse asiassa tunne olisi jopa näin hyvä.

V: Kerro vähän sun teoksesta? Minkälainen se on?

J: Niin, tein videoteoksen nimeltä Luolavertaus. Olen siis videon tekijä, tehnyt lyhytelokuvia ja siis tila-aikaosalta nyt valmistumassa. Koen, että video on mun pääasiallinen medium. Se on, mihin sitä aina palaa uudestaan ja uudestaan. Lopputyönäyttely sitten asettaa tietyt vaatimukset joidenkin asioiden kulminoitumisesta. Vaikka olen tehnyt jotain installaatioita, en pysty irtautumaan siitä elokuvasta. Se on ollut jotenkin koko mun henkisen kehityksen keskiössä, joten oli todella selkeä juttu, että lähden työstämään videota ja jatkamaan siitä mihin lopputulokseen tulin kandin työssä. Tässä on mennyt pari vuotta, kun mä yritin etsiä sitä johtolankaa siihen, että mikä mua kiinnostaa. Toi videoteos itsessään on rakenteeltaan hyvin abstrakti. Se on jossain määrin ehdotelma elokuvasta tai ehdotelma elokuvan kohtauksista. Työprosessissa piti reflektoida tosi paljon. Etenkin sen hämärässä välivaiheessa piti kysyä itseltä monesti, että missä mennään ja jossain vaiheessa sitten tuli ajatus ”post-draamallisesta elokuvasta”. Mun elokuva vaikuttaa olevan klassisen elokuvallisen muotokielen täyttävä ja prosessin alussa sillä oli vielä käsikirjoitusmuotoa, mutta pikkuhiljaa rupesin työstämään elokuvaa, joka muuttuu tiettyjen tunteisiin vaikuttavien intensiteettien abstraktiksi kokonaisuudeksi. Sen elokuvan veitsenteräksi muodostuukin sen vaatima tapahtumien monotonisuus ja kesto. Tavallaan lähdin tutkimaan erilaisia kestoja ja yritin kannatella tunnetiloja tai niiden sekamelskaa katsojan – tai vastaavasti itseni – kanssa. Hakien vastausta kysymykseen, mihin nämä elokuvan henkilöt on menossa. Mitä ne on tekemässä? Sellainen jatkuva pommitus, että tässä saattaa olla taustalla tarina, mutta sitä ei välttämättä lunasteta. Tämä oli se koko ketju, mihin lopputulokseen sitä parin vuoden aikana olen päätynyt kandivaiheesta.

V: Aloititko heti kandin jälkeen suunnittelemaan tätä työtä?

J: Siinä meni jonkun aikaa, koska vaadittiin tietty aika siihen, että uskalsin myöntää, että se edellinen duuni sekavuudessaan yritti olla jotain muuta mitä se oli. En voinut kieltää sitä tosiasiaa siltä, että se ei noudattanut jo silloin klassisen tarinankerronnan perinteitä. Se tarina ei ollut se kantaja siinä. Siinä kesti tosiaan tovi ennen kuin pystyin pääsemään irti tästä. Noin vuosi sitten me aloitettiin ensimmäiset kuvaukset, mutta silloin edelleen mulla oli vielä sellainen näkövinkkeli, missä lähden tekemään ikään kuin minimaalista elokuvaa. Ihan ensimmäiset muistikirjoihin kirjoitetut asiat oli, että ”lähde tekemään elokuvaa haiku-runosta”. Eli ensiksi: ”keksi haiku tästä ajasta” ja toiseksi: ”mene ja kuvaa se”. Siitä lähdettiin liikkeelle ja sitten on menty aika pitkä matka. Tuota varten on kuvattu hirveästi kohtauksia, joista valikoitui ne tietyt, joissa löytyy kohtausten välinen temaattinen yhteys. Elokuvassa siis kuljetetaan jotain muutakin, kuin sitä kestoa eli katsojan istumalihaksia vaativaa ajan kulkua.

V: Puhut paljon kestosta ja ajasta. Minkä kestoinen tämä video on?

J: Noh, siis sen elokuvan laskennallinen kesto on 14 minuuttia, mutta kun puhun kestosta niin tarkoitan tavallaan sen kuvan liikkeen intensiteettiä. Millainen se on luonteeltaan? Mitä siinä tapahtuu? Miten se saa katsojan ajattelemaan? Se on tässä hitauden tematiikassa joku hirveän kaunis piirre. Se on vähän julma, se vie ihmiseltä hirveästi aikaa ja tänä päivänä se aika tuntuu olevan yhtä resurssien kanssa, mutta jos sen uhrauksen tekee, niin silloin väistämättä joutuu adaptoitumaan johonkin toisenlaiseen ajattelurytmiin. Tämä on se taso, jolla yritän tässä teoksessa pelata. Se kesto on hirveän tärkeä asia ja suuri osa tuosta lopputyön loppuunsaattamisesta oli tavallaan rytmillistä tutkimusta. Eli aika paljon leikkauksen kanssa on joutunut vääntämään.

V: Valmistutko nyt keväällä vai vasta myöhemmin?

J: En, tämä on lopputyön ensimmäinen vaihe. Sitten toisen näytetyön eli toisen julkisen esiintymisen jälkeen valmistun todennäköisesti joulukuussa.

V: Nyt on ehkä vielä vähän aikaista kysyä, mutta mitä merkitsee valmistua kuvataiteilijaksi?

J: Niin, ehkä se ei ole hirveän aikaista kysyä, koska nämä kysymykset on olleet pinnalla. Olen käynyt läpi sitä skaalaa, koska tavallaan aloitin verraten myöhään kuvataiteen tekemisen.

V: Mitä tarkoittaa myöhään?

J: Taisin olla 24-vuotias ja opiskelin aivan muuta alaa aikaisemmin. Kysymys taiteilijuudesta tuotti tietyn ison kynnyksen ja nyt sitä huomaa, että on mennyt riittävän pitkä aika ja voi sanoa, että tätä mä teen, tämä on se normi minkä kanssa eletään. Monet jo valmistuneet sanoo, että se on ihan hirveä kuilun yli hyppy tästä koulun holhouksesta ulos, että siinä on hirveän suuri ero. Tähän lopputyönäyttelyyn tullessa on useasti käynyt mielessä, että tässä on jollain tavalla minä vastaan se koululaitos: että nyt mun pitää irtautua. En pysty oikeen sanallistamaan sitä, mutta se tulee tapahtumaan väistämättä. Se on se askel, joka on pakko ottaa. Nyt olet vastuussa tästä teoksesta ja vastuussa siitä muille. Se on mielenkiintoista. Tietenkin meidän koulupoliittisesta on muuttojen kautta tullut myös tavallaan ”geopoliittista”: yhtäkkiä ei ole tiloja ja sitten olet vaatimassa tiettyjä resursseja ja huomaat, että tämähän on juuri oikeastaan se tila, jossa itse tulen olemaan vuoden päästä, kun ei ole niitä resursseja. Pekka Haavisto sanoi tämän näyttelyn avajaispuheessaan aika hienosti, että erotuksina muihin ihmisiin, taiteilijalla se puute ensisijaisista tarpeista on valittu. Se askel on otettava siihen suuntaan, että on aina vajautta. Sen takia puhun tästä on, koska taiteellinen työskentelyni vaatii tietyt määrät ihmisiä ja resursseja tapahtuakseen. Tämä on hyvin krusiaalinen asia itselleni nähdä, että miten saan tämän homman pelaamaan. Se tulee olemaan tosi suuri haaste ja se tarkoittaa kahta vaihtoehtoa: joko mun ympäristö saa luvan muuttua tai sitten joudun mukautumaan tähän tilanteeseen. Musta tuntuu, että ympäristö ei muutu.

V: Tuomo Tuovinenhan puhui vähän samasta asiasta tuossa puheessaan aikaisemmin.

J: Näen, että siinä on tosi tarkkoja vivahde-eroja. Mulle taiteilija on se, joka pystyy herkistymään ja löytämään ne oudoimmat, resurssien puitteissa olevat, mahdolliset halut, tyyliin: ”Tähän suuntaan en ole nähnyt ikinä kenenkään katsovan ja jos katson hetken siihen suuntaan löydänkö jotain?” Kyse on resursseista niin, ja että pystyy oikeuttamaan sen, mistä se halu tulee. Ensinnäkin, mikä laittaa liikkeelle? Mitkä on ne voimat, jotka puskee taiteilijaa eteenpäin? Sitten on kysyttävä, että kuinka tärkeää se on koko meidän yhteiskunnalle, tai kuinka tärkeää se on tietylle sosiaaliselle yhteisölle, että joku asia tulee toteutetuksi. Olen yrittänyt miettiä ja vastaisuudessa tulen miettimään vielä paljon enemmän, sitä mikä on mun vastuu taiteilijana muille. Palaan vielä tuohon kysymykseen siitä sopeutumisesta. Se liittyy Tuomo Tuovisen performanssiin avajaisissa. Sen takia ryöpytän tätä aika vahvasti, koska se on hyvin kiistanalainen se Tuomon positio tuossa puheessa, koska siinä on tietty taideyliopistokriittisyys nähtävissä ja siinä on samaan aikaan itseensä suljettu ironia mukana. Se puhe, miten mä luen sen, on nimenomaan taidekentässä pelaamisesta. Kaikki korjausoikeudet annetaan toki Tuomolle, mutta näin se tulee luetuksi. Meillä on tämä instituutioiden välinen peli, jossa välitetään ja luetaan kuvia tietyillä tavoilla, joskus ehkä liiankin itseriittoisesti. Toi on tosi vaikea mut elintärkeä kysymys: pitäisikö taiteilijan sopeutua vai olla sopeutumatta tähän? Se on ikuisuuskysymys. ”Any means necessary or not?”

V: Se on totta. Entä mitä sinulla on nyt lähitulevaisuudessa ohjelmassa?

J: Olen miettinyt jo tulevaa videoteosta, koska toi avasi sellaisen työskentelymetodin tai tavan ajatella, joka pitää vielä käydä läpi ja täsmentää sitä. Siis suunnitteilla on videoteos, jossa irtaudutaan todennäköisesti siitä noin suorasanaisesta klassisesta elokuvafiktiosta kohti dokumentaarisempaa suuntaa. Uskon, että edelleen hidastettu montaasi, toisaalta myös voyeurismi, joka vallitsee tuossa, ei tule varmaan katoamaan. Päinvastoin. Todennäköisesti se tulee liikkumaan yhä enemmän ja enemmän jo olemassa oleviin asioihin. Toihan yhdistää dokumenttia ja fiktiota. Osa noista Luolavertauksen kohtauksista on lavastettuja. Se tuleva elokuva tulee menemään enemmän siihen dokkarin suuntaan. Eli se on varmaan seuraavaksi ohjelmassa.

V: Hei, kiitos. Tosi paljon kiinnostavia pohdintoja!

J: Joo, sellaista on elämä. Tänään olen tätä mieltä, huomenna ehkä jotain muuta.

 

Kuvan kevät – Kuvataideakatemian lopputyönäyttely 9.5. – 1.6.

Kuva:

Joakim Pusenius
Luolavertaus, 2014
Videoteos

Viivi Poutiainen
Olen filosofian maisteri, taidehistorioitsija ja taiteen pätkätyöläinen. Pidän kuuntelemisesta, keskusteluista ja kohtaamisista. Mielessäni ovat usein taiteen välittämiseen ja sosiologiaan liittyvät kysymykset. viivi[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*