”Above all, do not lose your desire to walk. Everyday, I walk myself into a state of well-being and walk away from every illness. I have walked myself into my best thoughts, and I know of no thought so burdensome that one cannot walk away from it. But by sitting still, and the more one sits still, the closer one comes to feeling ill. Thus if one just keeps on walking, everything will be all right.”
– Kierkekaard

Käveleminen on mielipuuhaani. Kävelen yleensä kaikkialla ja kaikkialle jos se vain on mitenkään mahdollista. Kävelen sekä hyötyäkseni sen lopputuloksesta (eli esimerkiksi töihin tai keskustasta Kurvin Lidliin) että täysin huvin vuoksi ilman päämäärää. Mutta turhaan en koskaan. Käveleminen vapauttaa, saa kokemaan ympäristön ja kaupungin mittakaavan uudella tavalla ja ennen kaikkea helpottaa ajattelua. Aina kannattaa kävellä. Ja ilmeisesti yhä useammat niin myös tekevät: kävelevät jopa maanosien halki, ehkä koska kaikki muu on liian helposti saatavilla.

Erityinen suhde liikkeeseen ja liikkumiseen on myös brittitaiteilija Julian Opiella, jonka viime viikonloppuna avautunut näyttely on esillä Taidehallissa kesän ajan. Runsas näyttely esittelee taiteilijan tuoreimpaa tuotantoa, kuten hänelle ominaisia käveleviä hahmoja esittäviä maalauksia, videoita, led- ja lcd-valoteoksia sekä hologrammimaisten kävelyteosten sarjan. Niistä perusteellisesti poikkeavia ovat suuret 3D-rintakuvat, jotka jakavat yhden salin uusimpien, tältä vuodelta olevien perinteistä mosaiikkitekniikkaa hyödyntävien muotokuvien kanssa.

Opie4

Kävelyfanaatikolle anonyymejä kävelijöitä siluettimaisesti esittävät teokset näyttäytyvät tarkkanäköisinä tutkielmina ihmisten etenemisen rytmistä ja asennoista, joista tunnistaa myös itsensä. Jollain tapaa niiden graafinen ja pelkistetty kuvakieli on kuitenkin liian kliinistä imaistakseen täysin mukaansa. Opie on poiminut maalaustensa ja videoidensa esikuvat Lontoon katuvilinästä, ja näyttelyssä myös katsoja asettuu ulkopuolisen sivustaseuraajan asemaan. Teos Walking in London in the rain (2013) osoittaa, miten kävelemisen tapa ja ihmisten kehonkieli yhtäkkiä muuttuu, kun alkaa sataa. Opien teoksissa käveleminen ja liikkuminen on kaikkea muuta kuin päämäärätöntä ja rentouttavaa käyskentelyä. Se on urbaanin ihmisen tehokasta ajankäyttöä, jolla on tarkoitus ja määränpää. Rauhattomuutta aiheuttaa myös ruuhka, jonka keskellä kävelijät joutuvat tunkemaan eteenpäin. Näyttelytilassa ollessa silmäkulmassa vilkkuvat jatkuvasti valoteokset, joissa hahmot etenevät vääjäämättömästi kuin juoksumatolla, pääsemättä koskaan maaliin.

Vastahakoisesti taidettaan selittävä Opie on sanonut pitävänsä mahdottomana maailman kuvaamista taiteessa ilman sen liikettä. Liike onkin aina ollut olennainen osa hänen taidettaan. Kun ihminen liikkuu, hän paljastaa itsestään täysin uusia asioita. Herää eloon. Liikkeen ja liikkumisen tematiikan lisäksi näyttelyssä käydään läpi eräänlainen taidehistoriallisen muotokuvan evoluutio. Jatkuvalle liikkeelle hätkähdyttävän vastaparin muodostavat hallin toisella laidalla paikoilleen jähmettyneet suuret 3D-rintakuvat. Traditionaaliseen tekniikkaan nojaavat mosaiikkimuotokuvat rinnastuvat myöskin näyttelyssä nähtäviin digitaalisiin muotokuviin, joiden kohteet vinkkaavat silmää tai hymyilevät vienosti. Opien teokset sisältävät viittauksia useisiin historiallisiin aikakausiin. Siluettimaiset ihmishahmot assosioituvat egyptiläisiin profiilissa ja astumisasennossa kuvattuihin jumalankuviin. Sauvan sijaan niiden kädessä vain on älypuhelin. Taidehallin ulkoseinän vallanneet kävelevät hahmot luovat 20-luvun klassiselle rakennukselle modernit friisit.

Opie3

Krakovan nykytaiteen museosta Taidehalliin on saapunut otos, jota kuvataan suurnäyttelyksi, mutta joka itseasiassa on juurikin vähän liian suuri. Teokset on ripustettu loogisiin sarjoihin, mutta teosten paljoudesta välittyy ahneus. Välisaliin jäävät minimalistiset ja mustavalkoiset lammas- ja valoteokset jäävät itselleni etäisemmiksi, mutta toisaalta tuovat kokonaisuuteen kaivattua dynamiikkaa ja kokovaihtelua. Suppeista näyttelyteksteistä ei saa kovin paljon irti, vaan Opien ajattelun ja teosten merkitysten avaaminen jäävät lähinnä niiden keskelle heitetyn katsojan harteille. Näyttely tarjoaa siistin katsauksen Opien 2010-luvun tyyliin. Esittämättä jäävät hänen 90-luvun sarjakuvamaiset potretit, samoin kuin suoremmin 1700- ja 1800-lukujen muotokuvamaalaukseen ja taiteilijan omaan taidekokoelmaan viittaavat teokset.

Eteenpäin liikkumisen tematiikka kannattelee näyttelyä ja sitoo lopulta myös eri taiteen aikakausista ammentavan osuuden yhteen kävelyteosten kanssa. Myös taiteen historia on jatkuvaa muutosta ja liikettä. Jos pysähtyy, jää jälkeen.

 

Julian Opie
Taidehalli
23.5.–9.8.

 

Ylin kuva: Julian Opie: Walking in London in the rain (2013). Taidehalli.

Kaksi alinta kuvaa: Rosa Kuosmanen

Rosa Kuosmanen
Olen taidehistorioitsija ja kirjoittaja, ja työskennellyt kulttuurialan organisaatioissa nykytaiteen ja viestinnän parissa. Taiteesta kirjoittaessa ollaan tekemisissä koko yhteiskunnan, ellei maailmankaikkeuden kanssa. Siksikin ajattelen, että on tärkeää tietää melkein kaikesta ainakin jotain. rosa[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*