Seinä on harmaa hänen kohdaltaan, tyttö on selvästi nuori, aivan lapsi vielä. Ehkä riehakas, peppipitkätossumainen. Hänen hiuksensa ovat kahdella letillä, joista toinen laskeutuu niskaa myöten, mutta toinen, se sojottaa vaakatasossa kuin sähköiskun jälkeen. Lettejä on vähän vaikea erottaa, sillä tytön pää on säikeiden ja värien liikettä. Letit ovat läpinäkyvät ja pää, kaikki melkein paitsi oikea korva. Selvästi hän kuuntelee mitä takanaan tapahtuu, vaikka katsookin poispäin, suoraan seinään.

Vajaa vuosi sitten Kiasman seinään ilmeistyi jättiläismäisin pinkein kirjaimin museon uusi slogan ”Art lives here”. Mikään Kiasman mukahauskoista mainoskampanjoista (ja niitä on ollut monia) ei ole ärsyttänyt minua enempää. Jäädessäni loikoilemaan jättityynyille Huone X:ssä Kiasma Hits -kokoelmanäyttelyn keskelle, alan kuitenkin pohtia ajatusta Kiasmassa asumisesta tarkemmin. Huoneessa on viisi teosta, jotka näyttävät olevan kuratoitu todistamaan väite taiteen asuinpaikasta todeksi.

Tilaa hallitsee saippuakuplia puhaltava pieni puinen hahmo, joka lähettää matkaan kattoon ylettyvän kuplien sarjan. Toinen, kalpeampi hahmo tuijottaa vähän matkan päästä. Keveys, jolla saippuakuplan on tarkoitus kadota, jähmettyy särkyvyydessään silti pysyväksi lasipalloksi. Huoneen onkaloinen kattorakenne korkealle yltävine syvennyksineen muistuttaa käänteistä laivan ruumaa. Kuplat karkaavat miltei kadoksiin, syvälle kohti kattoa.

Hahmojen takana olevasta puolikuunmuotoisesta ikkunasta näkyy Elielinaukio. On kuin kuplanpuhaltaja olisi kiivennyt sisään sitä kautta. Toinen, tuijottaja, taas on kalpeudessaan miltei samanvärinen kuin seinä, josta se näyttää astuneen esille. Itseasiassa hahmon vieressä seinästä erottuu ovi, kapea ja matala, vähän irti lattiasta. Oliko ovi tässä huoneessa aiemmin? Vai onko se kulkuväylä, joka on piirtynyt esiin tyypin kulkiessa, asuuko se Kiasman paksuissa seinissä, siksikö toljottava katse? Sattumalta se (tai hän) on kohdannut kaltaisensa ja molemmat ovat jähmettyneet paikoilleen.

Taustalla on toinenkin maalaus, korkealle ripustettuna. Voikukan siluetti on pelkistetty valkoisena harmaalle. Taustalla oleva seinä on maalattu taivaansiniseksi. On kuin joku olisi puhkaissut reiän keskelle kukkaa ja maalauksen taakse piilotetut kaikki mahdolliset värit olisivat päässeet vyörymään esiin. Sateenkaaren väreissä kukka asettuu auringon tavoin valaisemaan näyttelytilaa.

Valo laskeutuu Zen-keittiöön. Pöydällä olevat kolme matalaa laatikkoa on täytetty sokerilla, paprikajauheella ja unikonsiemenillä. Sokerin vieressä on höyhenen mallinen sivellin tarttumista varten. Japanilaisten kuivien puutarhojen tarkoitus on rauhoittaa mieltä järjestämällä hiekkaa kuvioihin. Zen-keittiössä mieltä voi hoitaa asettamalla ruoka-aineet järjestykseen.

Zen-keittiöstä nousee seinälle heijastus, oikeastaan talomainen muoto, jossa erottuvat myös ikkunarivistöt. Yhtäkkiä huomaan heijastuman keskellä kädenjäljen. Se on suunnilleen omani kokoinen, mutta niin korkealla, että en ylettäisi siihen ilman jakkaraa. Ehkä saippuakuplien mukana lentämällä. Alan vakuuttua siitä, että huoneessa tapahtuu enemmän kuin silmä tavoittaa. Tulee mieleen, että mattoa Zen-keittiön ympärillä pitäisi imuroida, zen-ainekset ovat leijalleet ulos laatikoistaan.

Toisella puolen on jonkinlaisten rataseläinten kokoontumisajot. Välittömästi eri muotoiset renkaita yhdistävät tangot alkavat saada persoonallisia piirteitä, mutkaisat metalliputket ovat yllättävän vivahteikkaita. Ovat ne jo hiukan vanhanaikaisia, niiden rattaat aika likaisia ja kuluneita – niiden on itsensäkin oltava vanhoja. On helppo kuvitella tyypit rullailemaan paikalle ja pois, varmaankin ne hieman huokailevat puhuessaan.

Matalalla nurkassa, vähän erillään muista, seinässä erottuu jotain. Tällä kertaa ovea ei tarvita, vaan joku on tulossa suoraan seinän läpi. Eläimestä erottuu ainoastaan kuono, ehkä loput koirasta on jumissa jossain seinän maailman ja huoneen maailman välillä. Koskettaessa kuono on yhtä aikaa lämmin ja kylmä, nenänpää on miltei jäätävä, mutta seinään verrattuna muu kuono tuntuu yllättävänkin lämpimältä.

Seuraavasta huoneesta kuuluu kaupungin ääniä. Tuijotan kuonoa ja tuntuu, että se katsoo minua takaisin. Nämä tyypit asuvat täällä. Toiset ovat seinien vankeja ja asukkeja, toiset voivat lentää ja kadota taivaalle.

Lasten vuoro -näyttely Kiasmassa 1.3.-1.6.2014.
Näyttelyn taiteilijat: Kari Cavén, Hilda Kozári, Leena Nio, Markus Rissanen, Tommi Toija ja Hanna Vihriälä
Näyttelyn kuraattorit: Vironniemen päiväkodin 3-6 -vuotiaat

Kuva:

Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Kommentoi

*

*