Mitä odotan Art Baselilta, jossa tänä kesänä vierailen ensimmäisen kerran? Hillitöntä kaupallisuutta varmaankin. Siitä olenkin kiinnostunut. Saavuttuani Zürichiin löydän lentokentän rullaportaista 20 frangin setelin. Samana iltana kun asettaudun Baselissa tilapäiskotiini, ostan neljän päivän tapahtumaan lipun joka maksaa 120 frangia. Samalla rahalla en tosin pääsisi Flowhun edes kahdeksi päiväksi.

Ekan messupäivän aamuna sataa vettä. Suuntaan yhdeksän jälkeen ratikkapysäkille ja pyrin olemaan messuilla kymmeneltä, koska päivä käynnistyy kiinnostavan kuuloisella aamukeskustelulla. Art Baselin keskustelusarja onkin aika kattava, ja valtaosa juttutuokioista pidetään varsinaisen messualueen ulkopuolella. Ne ovat siis avoimia ja ilmaisia kaikille. Ensimmäisen keskustelun aiheena on pakolaiskriisin merkitys taiteessa, se on otsikoitu Cultural Institutions Respond to Migration. Aihehan on mielettömän kiinnostava, ajankohtainen ja globaali. Moderaattori András Szántón seurana pöydän ääressä istuvat taiteilija Adrian Paci, Modern Art Oxfordin johtaja Paul Hobson, Rasan Nassreddine Berliinin Islamilaisen taiteen museosta ja Maya Alkateb-Chami, joka johtaa Jusoor-nimistä projektia Yhdysvalloista käsin.

Aihe on ollut Suomessakin esillä, joskin enemmän muutaman taiteilijan yksittäisen teoksen johdosta, kuin suurempien instituutioiden aloitteina. Keskusteluun tuokin mielenkiintoa juuri se, miten isommat taidelaitokset näkevät pakolaiskriisin ihmismassojen liikkuvuuden suhteessa taidekentän toimintaan. Tästä aiheesta puhuu vakuuttavasti juuri Rasan Nassreddine, joka johtaa Berliinissä Multaqa-projektia. Rasanin mukaan on ollut tärkeää pohtia, mitä museo instituutiona voi tehdä kriisin kohdatessaan ja miten se voi avata itsensä esimerkiksi juuri turvapaikanhakijoille. Hanke on kaikessa yksinkertaisuudessaan helposti lähestyttävä, siinä neljä museota tekee yhteistyötä tarjoamalla arabiankielisiä keskusteluopastuksia omien näyttelyiden sisältöihin. Tarkoitus on muodostaa dialoginen yhteys oppaan, opastettavan ja objektin välille, joita kaikkia sitoo yhteys vanhaan ja uuteen kotimaahan. Oppailla itsellään on usein pakolaistausta ja he tulevat erilaisista, kuitenkin usein akateemisista lähtökohdista. Islamilaisen taiteen museo, Bergamonmuseo, Bysanttilaisen taiteen museo ja Saksan historiallinen museo jakavat työpanoksen projektissa. Tärkeimmäksi yksinkertaisessa hankkeessa tuntuu muodostuvan juuri näkökulma hierarkioiden poistamiseksi: ei pyritä lokeroimaan opastuksia turvapaikanhakijoille samalla lokeroiden itse turvapaikanhakijat, vaan halutaan luoda puitteet erilaisille kohtaamisille keskustelun ja yhteistoiminnan muodossa. Samasta ajatuksesta nousi keskustelussa pohdinta uudesta sanasta turvapaikanhakijalle, joka erityisenä työkaluna rikkoisi esimerkiksi siihen ja pakolais-sanaan liittyvää arvolatausta. Taiteen instituutioiden tulisi keskustelijoiden mukaan miettiä toimintaansa ja asemaansa uudelleen käynnissä olevan kriisin myötä ja alkaa ajatella itseään aktivismin herättäjinä ja mahdollistajina, koska kriisi hahmottuu vähä vältä yhä jatkuvammaksi ja laajemmaksi, kuin on osattu odottaa.

Keskustelun päätyttyä siirryn varsinaiselle näyttelyosastolle, jonne vaaditaan se kallis lippu. Kierrän laajan Unlimited-näyttelyn nopeasti läpi ehtiäkseni seuraavaan kiinnostavaan keskusteluun: Uncertainty: Curating and the Global Present. Keskustelijoita yhdistää työskentely epävarmuuden ja potentiaalisen kriisin alaisuudessa ja taiteellisen toiminnan uudelleenmäärittely epävarmuuden kontekstissa. Jochen Volz kuratoi Sao Paulon biennaalia ja kohtaa Brasilian poliittisen kriisin sekä sen ympäristökatastrofit. Vivian Ziherl kuratoi tämän vuoden Jerusalem Showta sekä ohjaa perustamaansa Frontier Imaginaries-projektia. Grada Kilomba kirjoittaa ja työskentelee taiteilijana, joka tutkii ja purkaa kolonisaation jättämää rakennetun tiedon verkostoa. Ensimmäisen keskustelun teemat täydentyvät hienosti tässä toisessa, jossa Jochen, Vivian ja Grada hahmottavat kriisin ja epätietoisuuden yksilöllistä ja yhteisöllistä tilaa sellaiseksi, jossa yhteiset säännöt eivät päde ja on tarve hakea uudenlaista toimijuutta, esimerkiksi taiteellisen ja yhteisöllisyyden kautta. Vivian käyttää termiä frontier kuvatakseen juuri tätä tilaa ja yhteisesti se täydentyy keskustelussa myös toimintatavaksi, jossa tunnetut kertomukset ja kerronnan tavat taiteessa ovat lakanneet olemasta hyviä toimintatapoja.

Tässä vaiheessa päivä alkaa olla osaltani paketissa ja poistun messualueelta väsyneenä, mutta täynnä ajatuksia. Unlimited-näyttelyssä törmäsin teokseen Ai Wei Weiltä, jota sivuttiin edellämainituissa puheenvuoroissa usein suoraan ja epäsuorasti. Jonkinlainen konsensus erillisistä puheenvuoroista muodostui ja sen mukaan supertähteys ei taiteilijanarratiivina pysty tarjoamaan hyviä ratkaisuja kriisin ja epävarmuuden kontekstissa, joka tuntuu yhä enemmän olevan juuri se viitekehys jossa me kaikki elämme.

Art Basel-juttusarjaa on tukenut Suomen Taideyhdistys

 

Kansikuva: Kader Attia, The Culture of Fear: An Invention of Evil, 2013

Tuomas Laulainen
Olen taidehistorioitsija ja entinen taidemaalari, joka on työskennellyt erilaisissa taidealan tehtävissä niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Termi "taidealan sekatyöläinen" pätee kyllä minuun, mutta sen sijaan kutsun itseäni mieluummin renessanssi-ihmiseksi. Kirjoittajana kiinnostun usein herkimmin juuri niistä asioista, joiden en usko muuten päätyvän esimerkiksi sanomalehden sivuille. tuomas[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*