Porin kulttuurisäätö on järjesti ensimmäisen näyttelynsä yksityisasunnossa vuonna 2013 ja viimeisimmän Meksikossa aiemmin tänä vuonna. Nyt Sandstorm-ympäristötaidenäyttely rakentuu Yyterin virkistyshotellin tiloihin ja rannalle hiekkadyynien lomaan. Haastattelimme Porin kulttuurisäätö-kollektiivin jäseniä ja kuraattoreita Anna Jenseniä, Eliisa Suvantoa ja Anni Venäläistä. 

 

Miten ja milloin Porin kulttuurisäätö syntyi? Olette pitäneet näyttelyitä hyvin erilaisissa tiloissa – oliko tämä toiminnan keskiössä alusta asti?

Porin kulttuurisäätö syntyi vuonna 2013 samoihin aikoihin kun Jensenin ja Suvannon luotsaama väliaikaisiin tiloihin sijoittuva, tapahtumallinen Space Invaders alkoi. Aalto-yliopiston Porin laitoksen visuaalisen kulttuurin maisteriohjelma, josta olemme kaikki kolme valmistuneet, painotti teorian ja tekemisen vuorovaikutusta. Taiteen suhde sen ympäristöön ja vallitseviin rakenteisiin oli keskeisellä sijalla tekemisessä, joka tapahtui usein koulun ja studiotilojen ulkopuolella. Porin kulttuurisäätö syntyi reaktiona Pori Jazzien aikaan kaupungin valtaaviin pop up -myyntitaidenäyttelyihin, joiden rinnalle haluttiin tuoda toisenlainen näkemys siitä, mitä taide voi olla. Sen kautta haluttiin myös esitellä koulutusohjelman toimintaa ohjaavaa ajattelua, niin sanottua ”Pori schoolia”, kuten sitä on myöhemmin ruvettu nimittämään

Jokaisen Porin kulttuurisäädön näyttelyn lähtökohdaksi on otettu tutkimuskysymys, jota on sitten tutkittu näyttelyn keinoin. Nämä pitkäkestoiset näyttelyprosessit synnyttävät uusia kysymyksiä, jotka johtavat seuraavaan projektiin. Joskus lähtökohdat ovat myös hyvin konkreettisia ja käytännöllisiä: esimerkiksi ensimmäinen Pori Biennaali sisälsi lukuisia näyttelykohteita ja kymmeniä teoksia ja se oli resursseihimme nähden valtava hanke. Biennaalin jälkeen aloimme miettiä näyttelyä, jossa teokset olisivat immateriaalisia mutta temaattisesti suuria. Tämä johti Porin Maailmannäyttelyn syntyyn, jossa lähes kaikki taide näyttelypaviljonkia lukuunottamatta oli esillä yleisön ja taiteilijoiden välisissä puhelinkeskusteluissa.


Olette toimineet pitkään Porissa ja kommentoineet kriittisestikin esimerkiksi SuomiAreenan ja Porin kaupungin toimintatapoja. Millaisia ongelmia ja toisaalta mahdollisuuksia kaupungin julkisen tilan käyttöön liittyen olette kohdanneet?

Yleisesti ottaen Pori on ollut hyvä kumppani ja syy siihen, miksi edelleen toimimme täällä. Esimerkiksi moniin suurempiin kaupunkeihin verrattuna Pori on oikeasti avoin erilaisille hankkeille, eikä tämä jää vain puheeksi strategiatasolla. Toisaalta olemme kritisoineet läpinäkyvyyden puutetta siinä, miten SuomiAreenan kaltaiset kaupalliset toimijat saavat määrätä kaupunkitilasta. Tästä syntynyt keskustelu on osoittanut, miten taide voi tuoda esiin erilaisia piiloon jääviä rakenteita ja toimintamalleja. Julkisessa tilassa taiteen mahdollinen kriittinen, kapinallinen tai vallankumouksellinen potentiaali pääsee paremmin esille siinä, missä sen esiin nostama kriittinen keskustelu usein latistuu gallerioissa ja museoissa.

Erityisesti Sandstorm-näyttelyssä Porin kaupunki on ollut meille tärkeä yhteistyökumppani. Hauraille, suojelluille dyyneille rakennettu näyttely on alusta lähtien suunniteltu yhdessä kaupungin Ympäristö- ja lupapalveluiden kanssa, jonka asiantuntemus on ollut korvaamatonta. On ollut ainutlaatuista työskennellä osaavien ihmisten kanssa ja saada niin paljon uutta tietoa alueesta.

 

Miten päädyitte järjestämään Sandstorm-näyttelyn Yyterissä? Tuliko ensin ajatus rannasta näyttelypaikkana vai ajatus ympäristötaidenäyttelystä? 

Idea syntyi lentokoneessa matkalla Kasseliin, kun katselimme Tanskan pitkiä dyynejä ilmasta käsin ja mietimme miksi rantoja käytetään niin vähän, vaikka taidetta viedään muutoin vaikka mihin (projektin aikana on toki ilmennyt muutamakin syy, miksi taidetta ei ehkä jatkuvasti tehdä rannoilla). Ranta on myös ideaali paikka, jossa kiteytyy moni meille keskeinen asia: se tekee taiteen helposti kohdattavaksi moninaiselle yleisölle, mahdollistaa asioiden tarkastelun mielenkiintoisessa kontekstissa ja ihmiset saadaan liikkeelle tarkkailemaan ympäristöään uusin silmin. Lisäksi se on meille kiinnostava ympäristö: kun viettää kaikki kesät taiteessa, ei ole merkityksetöntä missä se tapahtuu. Jos paikka on sellainen, jossa itse viihtyy koko näyttelyn keston ajan, kävijätkin luultavasti viihtyvät näyttelyvierailullaan.

Tuolla samalla mainitulla matkalla olimme myös Münsterissa Skulptur Projektessa, joka teki valtavan vaikutuksen. Vaikka olemme alusta lähtien työskennelleet julkisessa tilassa, on “ympäristötaide” meille vähän sellainen mörkö: monia ympäristö- ja maataiteen teoksia rakastamme, mutta ympäristötaide tuntuu toisinaan latistuvan jonkinlaisiksi kikkareiksi luonnossa. Taiteen objektiluonteesta ei oikein päästä eroon ja vuorovaikutus tilan ja teoksen välillä jää etäiseksi, jos teosobjektit vain tuodaan ympäristöön esille. 

 

Millaisia erityisjärjestelyitä ainutlaatuisen dyynialueen sekä rantaluonnon suojelun suhteen on näyttelyssä täytynyt tehdä?

Koska dyynien suojelu on ollut näyttelyssä ensisijainen lähtökohta, jota on pohdittu jo ennen taiteilijavalintoja, ei erityisjärjestelyjä ole sen suhteen tarvinnut tehdä. Kaikki teokset on sijoitettu siten etteivät ne vaaranna dyynejä ja pyrkivät ohjaamaan ihmisten kulkua alueelle kaavoitettujen kävelyreittien mukaan. Näyttelyn lyhyt kesto ja ehto, ettei näyttelystä jää jälkiä alueelle, vaikuttivat myönteisesti tarvittavien lupien saamiseen. 

Sen sijaan tiedon välittäminen dyynien hauraudesta on osoittautunut hankalaksi. Rantavehnä sitoo dyynit paikalleen ja oikeastaan dyynit syntyvät rantavehnäkasvustojen ympärille. Ihmisiä on yllättävän vaikea saada ymmärtämään tätä, ja monet näyttävät aika suruttomasti kävelevän ja istuskelevan alueilla joissa suojeluviranomaiset ovat pyrkineet rajoittamaan kulkua kylttien ja aitojen avulla.

 

Millainen suhde teillä on ympäristötaiteeseen? Mikä tekee Sandstorm-näyttelystä nimenomaan ympäristötaidenäyttelyn?

Taidetta esitetään entistä enemmän erilaisissa paikoissa ylipäätään, jolloin raja “ympäristötaiteen” ja muun taiteen välillä hämärtyy, kun tilalliset kysymykset nousevat esiin. Ympäristökysymysten ollessa pinnalla on niitä luontevaa käsitellä luonnossa, joka myös post-humanistisen keskustelun myötä näyttäytyy uudessa valossa: luonnon keskellä taide altistuu erilaisille kontrolloimattomille voimille joiden keskellä elämme.

Sandstorm-näyttely on ympäristötaidetta, sillä taide esitetään siinä osana ympäristöä ja jokainen teos on tehty tätä kyseistä paikkaa varten. Toisaalta nimeen sisältyy myös vähän vitsiä, samaan tapaan kuin esimerkiksi aiemmissa näyttelyissämme Saatanan kesänäyttely tai Porin Maailmannäyttely, sillä kukaan meistä ei varsinaisesti ole ympäristötaiteen asiantuntija. Toisaalta olemme miettineet ympäristötaidetta ja maataidetta prosessin aikana: mitä ne tällä hetkellä tarkoittavat ja onko käsitteitä mahdollista uudistaa?

 

Sauli Sirviö: Imported by de_nil (2019). Kuva: Rosa Kuosmanen

Miten näyttelyn taiteilijavalinnat syntyivät?

Taiteilijavalinnoissa mietimme teosten lisäksi taiteilijoiden praktiikkaa, ja sitä miten se sopii omaamme, jossa kollektiivinen työskentely ja yhdessäajattelu ovat tärkeä osa projekteja. Myös keskinäinen luottamus on tärkeää, ja siinä mielessä samalla aaltopituudella oleminen, jotta sekä taiteilijat että kuraattorit onnistuvat välittämään ideansa ja ajatuksensa. Lisäksi meitä kiinnostavat taiteilijat, jotka ajattelevat jollakin tapaa laatikon ulkopuolelta. Taiteilijamme ovat myös kiinnostuneita työskentelemään perinteisten instituutioiden ja galleriatilojen ulkopuolella. 

 

Sandstorm-näyttelyn teemoihin lukeutuvat myös ympäristön haurauden ohella taiteen vastuullisuuden kysymykset ilmastokriisin aikana. Kuinka taiteilijat ottivat haasteen vastaan? 

Kuten sanottua, yhtenä näyttelyn lähtökohtana oli saada ihmiset tutustumaan Yyterin alueeseen tavanomaista laajemmin ja tarkkailemaan ympäristöään uusin silmin. Useimmat ihmiset, jotka vierailevat tällä rannalla, eivät koskaan kulje keskeistä ranta-aluetta kauemmaksi, vaikka olisivat paikkakuntalaisia. Siten “kaikkien tuntema” Yyteri on samanaikaisesti myös yllättävän huonosti tunnettu. Sandstorm-näyttelyn teokset on sijoitettu eri puolille Natura-aluetta siten, että alueen monipuolisuus tulee mahdollisimman hyvin esiin. Reitti alkaa hiekkarannalta, jossa soi musiikki ja rantalomailijat ja erilaiset tapahtumat luovat hektistä tunnelmaa, ja päätyy luonnonhiljaisuuteen aivan erilaiseen rantamaisemaan. Tämä on näyttelyn ytimessä olevaa ympäristökasvatusta, ja toivomme että ihmiset todella oppisivat arvostamaan alueen ainutlaatuista luontoa ja sen monimuotoisuutta.

Vuoden 2018 Centennial-näyttelyä varten toteutimme kyselytutkimuksen, jossa selvitimme millaisia toiveita yleisöllä on taidenäyttelyjen teemojen ja näyttelypaikkojen suhteen. Kyselyn mukaan ihmiset toivovat, että taiteessa käsiteltäisiin ajankohtaisia aiheita, kuten juuri ympäristökysymyksiä ja taidetta vietäisiin luontoon.

Vaikka mukaan valikoituneet taiteilijat ovat käsitelleet tämän tyyppisiä kysymyksiä tekemisessään jo aiemmin, uskomme näyttelyn haastaneen ajattelemaan niitä syvemmin. Olemme tyytyväisiä siihen, että materiaalisen kuormituksen vähentäminen on onnistunut ja näkynyt konkreettisesti vähempänä kuljettamisena, kantamisena ja tavaran varastoimisena. Myös (galleria)tilattomuus on vähentänyt hankintojen määrää. Projektimme ovat osoittaneet, kuinka haastavaa ja hidasta muutos taiteen sisällä on ja kuinka vaikeaa omia sokeita pisteitä on tunnistaa. 

 

Millaista näyttelyyn liittyvä palaute ja keskustelu on ollut kävijöiltä tänä vuonna?

Ihmiset ovat olleet vaikuttuneita teoksista ja siitä, miten hyvin kukin teos ja sen sijoituspaikka sopivat yhteen. Samoin he ovat nauttineet taiteen ja luonnon yhdistelmästä, sekä koetuista hyvinvointivaikutuksista, joita luonto, liikkuminen ja kulttuuri yhdessä tuottavat. Moni on jo maininnut, että olisi hienoa jos teokset voisivat jäädä alueelle pidemmäksi aikaa, mutta tämä ei ole mahdollista.

Lehtien yleisönosastoissa on ollut ehkä yllättävänkin vähän näyttelyymme liittyviä kyseenalaistavia kommentteja. Sen sijaan aiemmin Satakunnan Kansassa julkaistu uutinen, joka käsitteli dyynien vaurioitumista, provosoi lukijoilta kommentteja, joissa dyynien suojelupyrkimyksille suorastaan naureskeltiin. 

 

Näyttelyitä järjestetään nyt paljon erilaisissa väliaikaisissa paikoissa, kuten julkisessa kaupunkitilassa, tyhjilleen jääneissä tiloissa tai yksityisasunnoissa. Näyttäytyykö tämä teidän mielestänne kansainvälisenä trendinä?

Ehdottomasti se on trendi, joka on näkynyt myös biennaaleissa ja suurnäyttelyissä. Esimerkiksi viime vuosina Istanbulin Biennaali on ottanut koko kaupungin hienosti haltuun ja sen myötä on päässyt näkemään paikkoja, joita ei turistina muuten olisi tullut nähneeksi. Toisaalta olemme myös kyseenalaistaneet väliaikaisiin tiloihin sijoittuvan toimintamallin, jonka toinen puoli on se, että taiteilijat omalla ja usein ilmaisella työllään nostavat alueiden arvoa, mutta arvon noustessa joutuvat itse taas etsimään uusia tiloja ja muuttamaan. Usein kaikki muut paitsi taide voittavat tässä. Taide ja taiteilijat tarvitsevat myös pysyviä, niille suunnattuja tiloja. Jatkuvuus ja pitkäjänteisyys ovat tärkeitä. Seuraavassa Porin kulttuurisäädön biennaalissa tarkoituksena onkin pohtia, että mitä sitten, kun taide on ottanut haltuun kaikki tyhjillään olevat tilat: mitä tiloille tapahtuu ja mitä tekijöille jää käteen?

 

Onko teillä mielessänne joku paikka, jossa ehdottomasti haluaisitte pitää näyttelyn? Mikä se olisi?

Suunnitelmissamme on muun muassa eteneminen syvemmälle kohti Meri-Poria, joka on mahtava yhdistelmä vanhaa teollisuusmiljöötä, betonilähiötä, puutaloidylliä ja surffaamista. Lisäksi haaveenamme on järjestää näyttely ruotsinlaivalla ja Torremolinoksessa. 

 

Erno-Erik Raitanen: Sadstrom. Aioloksen happu / tuulikannel, 2019. Kuva: Eetu Henttonen | Porin kulttuurisäätö

 

Sandstorm-näyttelyn taiteilijat ovat Akuliina Niemi, Antti Turkko, Erno-Erik Raitanen, Hertta Kiiski ja Pihlavan koulun oppilasryhmä, Laura Könönen, Linda Tedsdotter, Sauli Sirviö, Timo Aho

 

Näyttely on esillä 21.7.2019 saakka
Yyteri, Pori

 

Teksti: Rosa Kuosmanen ja Sanna Lipponen

Pääkuva: Timo Aho: Ode To Temporality (Castles Made Of Sand), 2019. Kuva: Eetu Henttonen | Porin kulttuurisäätö

Kommentoi

*

*