The Community on Pariisissa toimiva kollektiivi, jonka toiminnan keskiössä ovat poikkitaiteellisuus, kokeellisuus ja dialogi. Vuonna 2016 perustettu The Community on vakiinnuttanut paikkansa pariisilaisella kulttuurikentällä ylläpitämällä omaa taidetilaa kaksi vuotta Rue du Château d’Eau’lla. Nyt haussa on uusi tila ja suunnitelmissa ottaa entistä isompi rooli uusien ajattelutapojen ja toimintamallien luomisessa. Keskustelin kollektiivin perustajajäseniin kuuluvien Aapo Nikkasen ja Tuukka Laurilan erilaisten taiteen tekemisen muotojen yhdistämisestä ja yhteisöllisyydestä.

Tapaan Nikkasen ja Laurilan Broken Bisquits -kahvilassa, joka sijaitsee Pariisin yhdennessätoista kaupunginosassa. Toukokuinen lauantai on lämmin, pikkupaikan ovet ja ikkunat ovat auki Avenue Parmentierille, jonka äänimaisemassa kohtaavat liikenteen virta, terassilta kantautuvat keskustelut ja ohikulkevan keltaliivien mielenosoituksen huudot. Ilmanala hikoilee hieman ja ennustaa iltapäivällä puhkeavaa kesäsadetta.

Lähestyin kollektiivia sähköpostitse tapaamisen tiimoilta muutama viikko sitten, kun suunnittelin keväistä kiertomatkaani, jonka yksi pysähdyspaikka tulisi olemaan myös Pariisi. Olen kiinnostunut erilaisista esittämisen tavoista, joissa muodin ja taiteen kontekstit sekoittuvat ja limittyvät, ja olen seurannut The Communitya Instagramista pitkään pääsemättä koskaan näkemään heidän työtään livenä. Varsinaisten esitettävien objektien sijaan päädymme kuitenkin keskustelemaan enemmän siitä, mikä eri konteksteissa syntyneiden ideoiden ja asioiden limittymistä edistää, miksi eri alojen sekoittuminen on tärkeää ja mitä kaikkea yhteisöllinen työskentely voi oikeastaan tarkoittaa.

Monialaisuus ja sen mukanaan tuomat mahdollisuudet ovat keskeisiä paitsi kollektiivin tavoitteissa myös kokoonpanossa. Nikkasen ja Laurilan lisäksi The Communityn perustajajäseniin kuuluvat Tuomas Autio, Osma Harvilahti, Jussi Kantonen, Benjamin Pöntinen ja Sini Rinne-Kanto. Ryhmässä on koulutusta ja ammattitaitoa niin kulttuurituotannon, kuvataiteen, kuratoinnin, valokuvan, bisneksen, muodin kuin graafisen suunnittelunkin puolelta. Sekä Nikkanen että Laurila ovat asuneet Pariisissa vuosia ja eri alojen rajapinnoilla työskentely on tyypillistä molemmille. Nikkanen on kuvataiteilija ja käsitellyt paljon yhteisöihin liittyviä kysymyksiä. Laurilalla on taustaa niin muodin, taiteen kuin yritysmaailman puolelta.

Thomas Jeppen installaatio Inside the House -näyttelyssä. The Community, Permanent cuts 09, heinäkuu 2018.

Yhdessä yli rajojen

Toimin itsekin erilaisissa kollektiiveissa, EDIT mukaanlukien, ja muissa enemmän tai vähemmän vapaaehtoistyötä vaativissa organisaatioissa. Olen kiinnostunut siitä, miten kollektiivien sisäinen rakenne ja työnjako muodostuu. Laurila ja Nikkanen miettivät, kuinka aluksi The Communityn jäsenten roolit olivat alleviivatumpia, mutta ovat sittemmin laajentuneet ja liukuneet, pääosin hyvällä tavalla. Eri projekteja toteutetaan eri kokoonpanoilla sen mukaan, mitä tilanne kulloinkin vaatii ja miten kenelläkin on resursseja osallistua. Toiminnan kasvaessa sille on kehittynyt omanlaisensa rakenne, jossa sekä hyödynnetään kollektiivin sisältä löytyvää erityisosaamista että annetaan tilaa kokeilulle ja luovuudelle. “On todella arvokasta, että ihmiset tekevät asioita myös oman ydinosaamisensa ulkopuolella, koska se tuo aina uusia ideoita. Se on ollut todella tärkeätä onnistuneissa jutuissa mitä ollaan tehty”, Nikkanen avaa.

Yksi The Communityn tapa koetella rajoja on se, että talon sisäinen toiminta jakautuu bisnespuoleen ja luovaan puoleen. Kollektiivi toteuttaa ulkopuolisia toimeksiantoja erilaisille luovien alojen yrityksille. Näistä toimeksiannoista kollektiivin jäsenet saavat palkkiot tilaajilta ja mahdollisuuden työskennellä paitsi yhdessä myös erilaisten kaupallisten toimijoiden kanssa. Taiteellista ohjelmistoa toteutetaan itsenäisesti ja pääosin apurahojen turvin. Siinä on pyritty rakentamaan kerroksia ja keskustelua erilaisten näyttelyiden, performanssien, julkaisutoiminnan ja musiikin välillä. Laurilan ja Nikkasen mukaan tilaustöitä ja The Communityn omia projekteja ei voi juuri muuten verrata keskenään, mutta tekemisen laatu on molemmissa sama.

Taideohjelmiston ja kaupallisten töiden yhdistäminen saman katon alle on lähtenyt lupaavasti liikkeelle, vaikka vielä joskus voikin törmätä ennakkoluuloihin ja illuusioon “puhtaasta taiteesta”, johon ei raha liity. The Communityssä on kuitenkin oltu alusta lähtien avoimia sen suhteen, että kollektiivi toimii kahdella suunnalla ja pyrkii nimenomaan tuomaan nämä puolet uudella tavalla yhteen. Sekä muoti- että taidemaailmassa toimineen Laurilan mukaan molemmilla aloilla noudatetaan vanhentuneita malleja, joille The Community on halunnut tarjota vaihtoehdon. Erityisen kiitollista on ollut huomata se, että kaikki asiakkaat ovat löytäneet kollektiivin taideprojektien kautta. Näin The Communitylle on muodostunut omanlaisensa ekosysteemi, jossa näyttelyitä on voitu toteuttaa ilman kompromisseja ja jossa kaikki asiakastyöt ovat olleet antoisia ja mieluisia.

Toiminnan kehittyessä ja asiakastöiden lisääntyessä myös mahdollisuudet maksaa taideohjelmistoon osallistuville artisteille tuotantokuluja ja korvauksia ovat koko ajan parantuneet. Siitä sekä Nikkanen että Laurila sanovat olevansa ylpeitä ja se on ollut myös keskeisenä tavoitteena koko toiminnan ajan.

Ernesto Sartorin installaatio Inside the House -näyttelyssä. The Community, heinäkuu 2018.

Pariisilainen projekti

Nikkasen ja Laurilan sanoista paistaa into ja ilo siitä, miten pitkälle kollektiivi on omalla tiellään päässyt. Alkutaipaleellaan, avattuaan ensimmäisen tilansa vuonna 2016, The Community herätti vielä hämmennystä, sillä epäkaupalliset taidetilat ovat Pariisissa verrattain uusi ilmiö. “Silloin kun The Community aloitti, oli ehkä pari vastaavan kaltaista taidetilaa, mutta ekan puolentoista vuoden aikana tuli buumi, jolloin avattiin useita non-profit-tiloja, joista monet olivat ulkomaalaisten tai sekaryhmien ja aika nuorten tyyppien avaamia. Me tultiin selkeästi osaksi sitä liikettä. The Community oli myös selkeästi tosi erilainen tila, koska ei keskittynyt pelkästään taiteen näyttämiseen, vaan johonkin kokonaisvaltaisempaan kokemukseen”, Laurila kertoo. “Se on ollut kivaa, että meillä on ollut tosi kansainvälinen yleisö, mutta myös pariisilaiset ovat löytäneet meidät hyvin, se on selkeä vahvuus”, Nikkanen jatkaa.

Kollektiivin suomalaisesta kokoonpanosta huolimatta The Community on ensisijaisesti pariisilainen ja ranskalainen projekti. Paikallisessa kentässä tekijöiden kansallisuutta voidaan pitää kuriositeettina, mutta ranskalaisen taidekentän näkeminen muualta tulleen silmin on ollut myös suureksi hyödyksi. Vanhassa ja oman arvonsa tuntevassa kulttuurissa on vahvat konventiot ja käsitykset siitä, miten taidemaailma toimii. Ulkomaalaiselle kyseenalaistaminen ja uusien rakenteiden luominen voi olla hyväksytympää. “Meidän on paljon helpompi sanoa, että itse asiassa asiat voi tehdä näin, eikä tarvii seurata jotain mallia. Mä luulen, että se on vaikuttanut aika paljon”, Laurila arvelee. “Pariisi on edelleenkin tosi sisäänpäin kääntynyt paikka ja sen kyllä huomaa miten jotkut vaikutteet tulee tänne paljon myöhemmin. Ihan pelkästään kielimuurin vuoksi, koska on paljon ihmisiä jotka ei vaan haluu lukee englanniksi ja ne venaa että joku kääntää jutut ranskaksi. Ehkä se on myös meidän etu, että me on pystytty lukemaan niin montaa eri diskurssia samaan aikaan, eikä pelkästään vaan sitä, mikä on täällä vallalla”, Nikkanen kuvailee paikallisia olosuhteita.

“Eikä me täällä tuoda sitä esiin, että me ollaan ulkomaalaisia. Me halutaan olla osa tätä yhteiskuntaa. Sisäisesti me tietenkin ollaan suomalaisia, mutta ulospäin me ollaan osa jotain isompaa infrastruktuuria, mikä on täällä taiteessa ja kulttuurissa ja luovilla aloilla.”, Laurila jatkaa.

Pariisissa toimiminen on siis The Communitylle on keskeistä Monialaisuuden toteuttaminen on helpompaa kaupungissa, jossa järjestetään eri alojen tärkeitä tapahtumia, kuten taidemessuja ja muotiviikkoja, ja jossa on suuri kansainvälinen yleisö. Toisaalta on myös kiinnostava haaste pyrkiä moniäänisyyteen juuri Ranskassa, jossa esimerkiksi kuvataiteet, muotoilu ja musiikki toimivat perinteisesti omilla erillisillä alueillaan.

Tavoitteena on pyrkiä ylittämään konventioita ja rajoja, luoda tilaa jonkin uuden syntymiselle. Uudenlaisen yhteisöllisyyden rakentaminen on läsnä jokaisessa askeleessa, ja se tulee esiin kirjaimellisesti myös kollektiivin nimessä. Tärkeää on nimenomaan pitkien ja kestävien kollaboraatioiden rakentaminen, joka Laurilan mukaan muistuttaa jossain määrin parisuhteen vaalimista. Lähisuhdevertaukset toistuvat myös Nikkasen kuvailussa: “Mä oon myös tosi ylpeä että meille on muodostunut tällainen jatkettu perhe -fiilis. On ollut tosi helppo tutustua ihmisiin ja on ollut kiva huomata että meidän kautta ihmiset, jotka ei ole tunteneet toisiaan aikaisemmin, on ystävystyneet keskenään.”

Christiane Blattmann, Women’s History Museum & Femke Dekkers: Autour de ma chambre. The Community, toukokuu 2018.

 

Hengenheimolaisia

Keskustelussa nousee esiin myös se, että kollektiivi näkee toimintansa osana suurempaa kokonaisuutta ja momentumia, joka on käynnissä esimerkiksi USAssa. Tietyt tahot New Yorkissa ja Los Angelesissa toimivat tavoilla, joka resonoi paljon The Communityn periaatteiden kanssa. Laurilan mukaan näissä kaupungeissa näkyy myös se, ettei erilaisten luovien alojen yhdistämistä nähdä niin outona tai radikaalina asiana. Kulttuurihistoriallinen painolasti on siinä mielessä kevyempi tai joustavampi kuin Pariisissa.

Yhtenä esimerkkinä The Communityn hengenheimolaisista Laurila mainitsee Brendan Fowlerin. Hänen työskentelyssään yhdistyvät tausta punk- ja noisemaailmassa sekä vaatteiden käyttäminen taiteellisena mediumina. Fowler käyttää muotia kanavana, jonka kautta käsittelee yhteiskunnallisia teemoja, kuten esimerkiksi Yhdysvaltojen äänestysjärjestelmän ongelmia.

Nikkanen nostaa esiin myös New Yorkissa toimivan Auto Bodyn, jolla on tosiaan paljon yhtymäkohtia The Communityn kanssa. Vuonna 2014 perustettuun kollektiiviin kuuluu multiosaajia taiteen, arkkitehtuurin ja designin aloilta. Yhteistä on myös toiminnan tuominen erityiseen ympäristöön, joka ei edusta taiteen esittämisen konventioita ja jossa aiemman elämän kerrokset saavat näkyä. Auto Body on toiminut hylätyssä autokorjaamossa, The Communityn ensimmäisenä kotina toimi vanha parturiliike, jossa oli pinkit seinät. Molemmat kollektiivit ovat pyrkineet tiloissaan säilyttämään helpostilähestyttävyyden, mutta myös tunnelman jostain määrittämättömästä ja odottamattomasta.

Päädymme puhumaan myös amerikkalaisesta Susan Ciancolosta, jonka pioneerimainen työskentely on osa taiteidenvälistä liikehdintää ja inspiraationlähteenä monelle tämän päivän taiteilijalle ja suunnittelijalle. Muotisuunnittelija Ciancololla oli suosittu niche-merkki Run vuosina 1995–2001. Kierrätysmateriaaleihin ja käsityöhön perustuva työskentely siirtyi muodin parista entistä enemmän taiteen kontekstiin 2000-luvun alussa. Hänen praktiikassaan esimerkiksi vaate- ja tekstiilituotanto, käsityömenetelmät ja ruoka yhdistyvät hengelliseen harjoitukseen ja yhteisöllisyyteen. Ciancolon teoksissa ja tapahtumissa on usein keskeistä performatiivisuus ja asioiden tuominen yhteen meditaation kautta.

Osa Cianciolon praktiikkaa on Run-nimisten tapahtumien jatkumo. Vuonna 2017 The Communityssa esitettiin Cianciolon ja Kiva Motnykin Run Home Collection III. Kodinomaiseksi installoidussa tilassa järjestettiin myös workshop, johon sisältyi kukkien prässäystä ja kollektiivista tilkkutyön tekemistä. Laurilan kertoessa Ciancolon työpajoista mieleeni nousevat omat kokemukseni tekstiilien kanssa työskentelystä ja vaatteiden tekemisen opettelusta, käsillä tekemisen kokonaisvaltaisuudesta. Ompelupiiri tuntuu itse asiassa samaan aikaan hyvin muinaiselta ja tässä hetkessä relevantilta työskentelymetodilta sekoittaa taidetta, käsityötä ja yhteisöllisyyttä.

Susan Ciancolo & Kiva Motnyk: Run HOME -workshop. The Community, kesäkuu 2017.

 

Kohtaamisia ja uusia kokeiluja

Keskustelumme kaartelee The Communityn tavoitteiden, menneiden tapahtumien ja tulevaisuuden suunnitelmien lomassa. Päädymme puhumaan siitä, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun kollektiivi sulki edellisen tilansa vajaa vuosi sitten.

Viime maaliskuussa järjestetyssä Bonington Galleryn The Community live in Nottingham -näyttelyn konseptissa kulminoitui kollektiivin ensimmäisten vuosien toiminta monella tasolla. Muun muassa installaatiota, performanssia ja musiikkia sisältäneen ryhmänäyttelyn dynamiikka muotoutui viikoittain vaihtuvien, eri artistien fasilitoimien ja kaikille avoimien työpajojen myötä. Kokonaisuuden toteuttamiseen osallistuivat David Bernstein, Cyrus Goberville, Ethan Assouline, Laëtitia Haussmann, Ruby Hoette, Philippe Hallais, Tenant of Culture sekä paikallisia yhteisöjä.

Toinen tämän vuoden projekti on ollut uudenlaisen toimintamuodon testaaminen ajatuspajan muodossa. The Community on halunnut alusta lähtien hyödyntää taitojaan myös tiedon tuotannossa ja tähän tavoitteeseen linkittyy helmikuussa New Yorkissa toteutettu Think Tank, jossa testattiin design thinking -toimintamallia. Metodi kehitettiin alun perin Stanfordissa kaupallisista lähtökohdista uusien tuotteiden kehittämiseen, mutta myöhemmin sitä alettiin soveltaa onnistuneesti myös sosiaalisten ongelmien ratkaisuun. The Community halusi nähdä mitä tapahtuisi, jos metodi otettaisiin myös taiteen ja muiden luovien alojen käyttöön. Yhden päivän workshop tuotti runsaasti kiinnostavaa materiaalia, jota käydään nyt läpi ja josta työstetään syksyn aikana myös julkaisu. Projekti on saanut tukea sekä Taikelta että New Yorkin Kulttuuri-instituutilta.

“Sinne kutsuttiin paikallisia taiteilijoita ja valokuvaajia, muotoilijoita ja kuraattoreita ja luovia ihmisiä, jotka tuntuivat läheisiltä. Kokeilu oli todella intensiivinen ja antoisa”, Nikkanen kertoo. “Ensimmäisen session aiheena oli se, miten poikkitaiteellista yhteistyötä voitaisiin mahdollistaa enemmän, millaiset edellytykset tukisivat sitä. Session nuorin osanottaja oli 24-vuotias ja vanhin yli neljäkymmentä, joten paikalla oli kahden generaation ihmisiä eri taustoista”, Laurila jatkaa.

Projektiin osallistuivat Maia Ruth Lee, Aria McManus, Gryphon Rue, Ilari Laamanen, Wen-You Cai, Lee-Sean Huang, Alex Meurice, Nick Sethi, Jordan Nassar, Charlotte de Mezamat sekä Louis Shannon. Laurilan mukaan oli antoisaa seurata, kuinka esimerkiksi Parsonsin professorin ja nuoren galleristin ajattelutavat kohtasivat tuon päivän aikana ja miten tuo kohtaaminen tuotti uutta ymmärrystä. Näiden kokemusten jakaminen eteenpäin on myös haasteena ja tavoitteena tulevassa julkaisussa.

Vaikka kokeilun muoto oli The Communitylle uusi, oli siinä kyse kollektiivin keskeisestä toiminnasta: löytää erilaisia toimintamalleja, ottaa niitä käyttöön, käyttää niitä johonkin muuhun ja katsoa mitä tapahtuu. New Yorkin sessio tulee saamaan jatkoa tulevaisuudessa, mahdollisesti myös asiakasprojekteissa, sillä tämä on selkeästi suunta, johon kollektiivi haluaa käyttää voimavarojaan.

Nottinghamin ja New Yorkin jälkeen on taas aika siirtyä Pariisiin, jossa jatketaan poikkeuksellisten tilojen, erilaisten toimijoiden ja ideoiden jakamisen kanssa. Juttua editoissani saan nimittäin kuulla, että tänä vuonna The Community järjestää Pariisissa lokakuisen taidemessuviikon aikaan uuden eri tiloja ja projekteja yhteenkokoavan salonin. Lisätietoa tästä tapahtumasta tullaan julkistamaan syyskuun puolella.

Tenant of Culture -workshop The Community Live in Nottingham -näyttelyssä. Bonington Gallery, maaliskuu 2019.

 

Uuteen tilaan ja isompaan rooliin

Tämän hetken intensiivisin projekti on löytää kollektiiville uusi koti. Uusia tiloja etsitään erityisesti Pantinin kaupunginosasta, joka on vanha teollisuusalue lähellä Pariisin keskustaa. Vuonna 2024 siitä tulee virallisesti osa pääkaupunkia osana Grand Paris -projektia. Pantin on siis tällä hetkellä mielenkiintoisessa muutoksessa ja siellä on paljon tyhjillään olevia tiloja. The Communityn kriteereihin kuuluvat, että tilan tulisi olla iso, erityinen ja luonnollisesti myös erittäin edullinen. Käytännössä tämä tarkoittaa sopivan yhteistyökumppanin löytämistä. Projektissa on jo päästy pitkälle ja The Community on solminut hyviä kontakteja, mutta matkan varrelle on osunut myös vastoinkäymisiä. Jotkut hankkeet ovat kaatuneet kaavoitushaasteisiin ja jotkut yllättäen löytyneeseen vesivahinkoon.

Positiivista on se, että poikkitaiteellisuuden ja uudenlaisen toimintamallin kehittämisen parissa tehty työ on tämän vuoden aikana huomioitu myös Ranskan julkisten rahoittajien toimesta. He ovat ilmoittaneet, että haluavat auttaa uusien tilojen löytämisessä. Tiiviit neuvottelut siis jatkuvat ja kollektiivin tähtäimessä on asettua uuteen kotiin tämän vuoden puolella, mutta “vain jonkun tilan löytämisen” sijaan tärkeintä on löytää sellainen paikka, joka todella tukee projektia ja The Communityn ajattelua.

On aika päättää polveileva keskustelumme, jonka aikana aamupäivä on vaihtunut iltapäiväksi ja kahvilan muut asiakkaat ovat vaihtuneet useampaan kertaan. Nikkasen on täytynyt lähteä jo hieman aiemmin valmistamaan erästä teosta kollektiivin entisen assistentin kanssa. The Communityn synnyttämät ihmissuhteet jatkavat elämäänsä virallisen ohjelmiston ulkopuolella ja keskustelustamme käy selväksi, että se on selvästi ollut yksi antoisimmista asioista kollektiivin toiminnassa. Ennen lähtöä kysyn vielä Laurilalta, onko jotain mistä hän haluaisi puhua lisää. The Community vaikuttaa olevan tietynlaisessa taitekohdassa, jossa pyritään tietoisesti reflektoimaan aiempia kokemuksia ja ottamaan entistä vahvempi rooli.

“Pariisissa on taidekouluja ja niiden ympärillä taidetiloja, jotka on tosi pieniä, sitten taas vastaavasti on paljon kaupallisia gallerioita ja isoja museoita. Välissä on iso gäppi, ja se oli se mihin me haluttiin alunperinkin tehdä jotain. Me on toimittu paljon taidetilan ehdoilla, mutta taustalla on pidemmän tähtäimen suunnitelma ja ammattimainen ajattelu. On tärkeätä, missä me nähdään itsemme. Tulevaisuudessa me halutaan olla keskikokoinen taidekeskus. Me halutaan kasvaa vähän, mutta ei liikaa, vakiinnuttaa asema ja toimia sillä tasolla”, Laurila kertoo.

The Communityn nettisivut ovat myös saamassa muodonmuutoksen tämän vuoden aikana ja ydintiimin jäsenten tarkoituksena on astua enemmän esiin kollektiivin anonymiteetin takaa. Aiemmin on keskitytty enemmän näyttelytoiminnasta ja yhteistyöartisteista viestimiseen, mutta kertomalla enemmän myös kollektiivin taustoista he pyrkivät ottamaan uudenlaista institutionaalista vastuuta. Uusilla sivuilla tullaan puhumaan ensimmäistä kertaa pitkän tähtäimen suunnitelmista julkisesti.

“Se on tällä hetkellä yksi iso kysymys, että mikä on meidän vastuu Pariisissa ja Ranskassa ja maailmallakin. Kun on saavuttanut tietyn yleisön ja maineen, ja ihmiset kuuntelee ja seuraa mitä me tehdään, niin me ollaan hyvin tietoisia siitä, että me halutaan vaikuttaa positiivisesti. Tärkeää on se, miten me voidaan tukea meidän taiteilijoita tai puhua teemoista tai teorioista, joilla on syvällistä merkitystä tällä kentällä”, Laurila päättää.

 

 

Kaikki kuvat: The Community

 

Kommentoi

*

*