Leena Kelalla on monta hattua. Hän työskentelee paitsi performanssitaiteilijana ja kuraattorina, myös Saaren kartanon toiminnanjohtajana sekä New Performance Turku Festivalin taiteellisena johtajana. Kaiken kukkuraksi Kela kuljettaa mukanaan myös taiteellista tutkimusta tohtoriopintojen muodossa. Monen roolin alla piilevät kuitenkin samat kysymykset siitä, miten tuoda ihmisiä yhteen ja miten performatiivisella taiteella kommunikoidaan tässä ajassa. Juuri nyt Kelan työpöydällä ajankohtaisinta on viikonloppuna järjestettävä performanssifestivaali, joka katsoo tulevaisuuksiin.

Leena Kela päätyi performanssin pariin sattumalta törmättyään baarissa alan taiteilijaan ja tulevaan opettajaansa Christopher Hewittiin vuosituhannen taitteessa. Hewitt toimi tuolloin Turun Taideakatemiassa käynnissä olleen Crossing Borders in Performing Arts -nimisen koulutusohjelman opettajana ja houkutteli myös Kelan hakemaan kyseiselle linjalle. Perfomanssilinja oli pilottikokeilu, jonka ammattikorkeakoulu päätti lakkauttaa ensimmäisen neljän vuoden jälkeen, mutta Kelan elämään ja Turun taidekenttään sillä on ollut kauaskantoiset seuraukset. 

Hain tietämättä sitä, mitä performanssitaide on, ja tietämättä oikeastaan ollenkaan mihin olin menossa. Se tapahtui täysin sattuman kautta, mutta on kiinnostavaa katsoa jälkikäteen, miten joku sattuma voi määrittää koko elämänpolkua.

Valmistumisen jälkeiset vuodet kuluivat Helsingissä, jolloin Kela ei juuri ollut perillä Turun taidekentän tapahtumista, mutta vuonna 2010 hän palasi takaisin Varsinais-Suomeen. Tuolloin alkaneessa performanssin läänintaiteilijan pestissä hän alkoi pohtia kentän kehittämistä eri tavoin.

Muutin takaisin Turkuun sillä kysymyksellä, että mitä performanssissa tapahtuu Turussa nyt? Havaitsin, että täällä on tekijöitä, jotka työskentelee performanssin kaltaisesti, mutta eivät välttämättä nimeä sitä performanssiksi. Heitä on eri ryhmittymissä, kuten kuvaiteen, kokeellisen teatterin, nukketeatterin ja tanssin alueella, mut jotenkin nämä osaset on ihan toisistaan erillään. Mua alkoi heti kiinnostaa, miten rakentaa performanssiskene Turussa. Tekijöitä on, mutta tarvitaan dialogia, eri keinoilla.

Pian läänintaiteilijana aloittamisen jälkeen Kela perusti New Performance Turku Festivalin Hewittin kanssa. Hewitt oli sittemmin muuttanut Berliiniin, mutta hänen yhteytensä Turun performanssikenttään olivat edelleen vahvat. Hewittin kanssa Kela pääsee ajattelemaan ennakkoluulottomasti sekä pohtimaan kuinka syntyneitä ideoita voidaan soveltaa festivaalitodellisuudessa.

Leena Kela: One Year Demonstration (2017)
Performanssin kenttää kehittämässä

Kelan mukaan festivaali on äärimmäisen tehokas keino tuoda ihmisiä yhteen ja siten vahvistaa kenttää. Uuden tapahtuman kehittämisen lisäksi Kela pyrki luomaan dialogia kutsumalla kansainvälisiä taiteilijoita Turkuun vetämään työpajoja. Erilaisten taiteilijoiden työskenteleminen rinnakkain mahdollisti omalta osaltaan ihmisten tutustumisen ja uusien yhteyksien rakentumisen. Tekijöiden yhdistämisen jälkeen eteen tuli kysymys yleisöistä.

Sitä me New Performancessa lähdettiin ratkomaan sillä, että me päätettiin heti alussa, että me ei olla yhdessä paikassa. Jotta me voidaan luoda yleisö performanssille meidän täytyy viedä niitä teoksia paikkoihin, joissa on jo yleisöjä. Esimerkiksi museoilla on oma yleisö, teattereilla ja muilla taidetoimijoiden tiloilla on oma yleisönsä ja julkisessa tilassa on sattuman tuomaa yleisöä. Kun performanssit liikkuu näissä paikoissa, niin yleisöt alkaa yhdistyä ja sitten ihmiset menee katsomaan ehkä sinne toiseenkin paikkaan esitystä hoksatessaan, että siellä on osa tätä ohjelmaa. Ja sillä lailla se on toiminut.

Myös korkeakouluyhteistyöt ovat olleet tärkeitä tapoja rakentaa yleisöä performanssille ja festivaalille. Lisäksi festivaaliin on kiinnittynyt lähes alusta saakka aktiivinen joukko vapaaehtoistyöntekijöitä, joista on kasvanut oma yhteisönsä.

Aluksi festivaalille ei määritelty teemaa etukäteen, vaan Kela ja Hewitt kutsuivat mukaan taiteilijoita, joiden esityksiä he olivat nähneet liikkuessaan kansainvälisillä festivaaleilla. Aikaisessa vaiheessa kutsutuista tekijöistä muodostui festivaalin ydinjoukko, jonka kanssa lähdettiin keskustelemaan yhteenkokoavista ideoista. Välillä näistä keskusteluista nousi joku selkeä teema ja toisinaan yhteydet olivat löyhempiä. Tällöin teoksia yhdistävä teema saattoi olla esimerkiksi poliittisuus. Keskeistä kuratointiprosessissa on kuitenkin ollut dialogi ja kanssakulkemisen myötä nousevat ajatukset.

Nykyään festivaali kuratoidaan teeman ympärille ja Kela hoitaa taiteellisen johtajan pestiä läheisenä työparinaan festivaalin tuottaja Anni Sundbacka. Hewitt toimii festivaalin mentorina ja auttaa osaltaan tuulettamaan ajatuksia ja avaamaan uusia näkökulmia festivaalisuunnitteluun. Yleisemmin tarve mentoroinnille kasvoi entisestään kun festivaalin toimintaa alettiin viime vuonna kehittää uudella Fresh-ohjelmalla. Avoimen haun kautta toteutettavaa ohjelmaa toteutetaan yhdessä Taiken esitystaiteen läänintaiteilija Marika Rädyn kanssa. Ohjelmaan kuuluvat mentorointijakso ja intensiivijakso, joissa teosraakileita kehitetään kohti tulevia teoksia mentorin ja vertaiskeskustelujen kautta. Fresh-ohjelman tavoitteena on paitsi monipuolistaa festivaalin esiintyjäkattausta tuoreilla tekijöillä myös tarjota yhteisöllistä tukea taiteen tekemiseen.

Performanssi nyt

New Performancen ja oikeastaan koko oman uransa aikana Kela on nähnyt ison muutoksen performanssin asemassa kulttuurin kentällä. Kelan aloittaessa opintojaan tilat ja tapahtumat taiteenlajille oli keksittävä pitkälti itse. 

Täytyi itse luoda paikkoja ja järjestää festivaaleja. Me oltiin kellareissa ja aika kreisiosasto. Ja se oli ihan mahtavaa, koska se lähti aika punkilla asenteella itselläkin, että tää on tällaista vastakulttuuria… Mut nyt joka tapauksessa se malli, jossa ajateltiin, että on olemassa keskiö ja marginaalit, on murtunut. On erilaisia ilmiöitä ja erilaisia asioita, jotka toimii rinta rinnan nykytaiteen kontekstissa ja performanssi on yksi niistä. 

Kelan hypoteesi on, että performanssi on tällä hetkellä muodissa. Tämä koettiin myös New Performancessa joitakin vuosia sitten, kun ihmisten tuominen performanssin pariin oli selkeästi onnistunut.

Se oli ihan selkeää, että yleisömäärät oli räjähtäny, me ei enää saatu teoksiin niin paljon yleisöä mahtumaan, kuin olisi ollut halukkaita tulijoita. Oli tosi energinen ja kupliva olo, että tässä on nyt jotain käsillä. Jotain muuttui, ja sen jälkeen täällä Turussa on jatkunut semmoinen hyvä draivi performanssin ympärillä. 

Paikallinen innostus on linjassa myös kansainvälisen muutoksen kanssa. Performanssia on nähty runsaasti isojen biennaalien ja pienempienkin taidetapahtumien ohjelmistoissa muutaman vuoden ajan. Kelan mukaan Suomessa taiteenlajin suosio ja elävyys näkyy erityisesti siinä, että kentälle tulee uusia tekijöitä ja uudenlaisia tapoja tehdä performanssia.

Koen, että tämä on tosi hyvä vaihe, mutta samanaikaisesti se voi johtaa sellaiseen, että performanssin kaltaista tekemistä käytetään, koska se on vähän muodissa. Erityisesti festivaalijärjestäjänä täytyy kysyä sitä, että tarvitaanko vielä tapahtumia, jotka erityisesti esittää yhtä taiteenlajia: Onko se tarpeellista? Sehän on tavallaan osana sitä nykytaiteen kokonaisuutta. Mut sit mä oon ajatellut niin, että tarvitaan niitä paikkoja, joissa pääsee tekemään sitä niin sanottua perustutkimusta. Ne on niitä paikkoja, joissa taiteenlaji pääsee kehittymään.

Me aina toivotaan, että yleisö ja kuraattorit aika laajaltikin seuraisi sitä, koska se on se paikka jossa pääsee aika nopeastikin näkemään paljon. Performanssia voi ymmärtää vain katsomalla sitä, koska se on niin moninainen taiteenlaji ja se nousee niin erilaisista praktiikoista. Mikä on sen performanssin olemus, jos sillä voidaan sanoa olevan olemus tai olemuksia, mikä on sen kieli? Sitä oppii ymmärtämään ja lukemaan ja hahmottamaan vain näkemällä live-esityksiä, näin mä väittäisin. Silloin se todellisuus tapahtuu siinä yleisön ja teoksen kohtaamisessa, jossa taiteilija on läsnä tekemässä sitä.

Leena Kela: One Year Demonstration (2017)
New Performance Turku 2019 

Tänä vuonna New Performance Turku järjestetään tulevana viikonloppuna, 18.–20. lokakuuta. Manillan kulttuuritehdas toimii jälleen tapahtumakeskuksena festivaalille, jonka teemana on Futures. Kela kertoo, että tulevaisuuksien kuvittelussa on kuitenkin vahva pohja edellisen festivaalin aiheeseen. Vuonna 2018 festivaalin teema oli Post Post Post.

Siinä me ajateltiin, että on tällainen paradigman muutoksen piste, koska ollaan globaalissa ekologisessa kriisissä, jossa meidän täytyy ajatella kaikki uudestaan. Usein taiteilijan praktiikassa liikutaan jonkun tietyn jälkeisyyden, esimerkiksi posthumanismin tai postkolonisaation alueella. On tärkeää katsoa näitä jälkeisyyksien aikoja rinnakkain ja festivaalina me voidaan katsoa näitä yhdessä. Ja tuottaa ehkä tapoja puhua, ei välttämättä verbaalisesti, mutta teosten kautta sellaisesta, jolla ei ole vielä kieltä tai ajatuksista, jotka eivät ole vielä muodostuneet.

Jälkeisyyksien ajasta seuraava luonnollinen askel oli eteenpäin katsominen ja kysymys siitä, millaisia katseita performanssitaiteen ytimessä luodaan tulevaisuuteen.

Se on aika avoinkin tehtävänanto ollut meiltä taiteilijoille. Yksi on valmis teos, mutta muut ovat olleet uusia tai aikaisempien teosten pohjalta uudelleen muotoutuvia teoksia. Minäkään en ihan tarkkaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan teoksissa. Samalla tavalla kun se Post Post Post rakensi sen hämmennyksen tilan siitä, miten me ajatellaan tätä hetkeä tässä ajassa, niin ehkä tulevaisuudet voi koittaa hämmentää vielä enemmän.

Toisaalta festivaali alkaa Panu Pihkalan ilmastoahdistusta ja -tunteita käsittelevällä performanssiluennolla, joka taas tunnistaa sen, missä me ollaan ja ne tunteet, mitä me tunnetaan nyt. Siltä pohjalta me aletaan ajatella niitä mahdollisia tulevaisuuksia.

Myös Kelalla itsellään on oma teos New Performancessa, ensimmäistä kertaa koskaan. Hän halusi tehdä kuraattorin alkusanat tällä kertaa performanssin muodossa. Space Here We Come perustuu Stephen Hawkingin ennen kuolemaansa BBC:lle antamaan haastatteluun, jossa hän sanoo, että ihmiskunnalla ei ole enää kuin sata vuotta aikaa maapallolla. Ihmisten täytyy etsiä elämän mahdollisuudet muualta ja valmistautua kolonisoimaan toinen planeetta.

Tämähän on tosi problemaattinen ajatus, ja samaan aikaan se on ihmeellinen utopia siitä, että me voidaan vaan jättää tämä palava planeetta taakse ja että ihmiskunta selviää. Me ollaan rakennettu nämä teknologiset välineet, joten meidän on aika siirtyä parasiiteiksi seuraavalle planeetalle. Se on meidän oikeus ja meidän kuuluu tehdä se, me kyetään siihen.

Mä oon yrittänyt miettiä sitä kysymystä Stephen Hawkingin kannalta koska hän ajatteli universumia kosmologin ja teoreettisen fyysikon skaalassa. Mutta sitten taas ihmiselle, joka on kiinni kehossaan ja siinä tavassa hahmottaa maailmaa sehän on ihan järkyttävän dystooppinen tulevaisuudenkuva. Ja tää on se iso dystopia ja samaan aikaan melankolia mitä mä haluan siinä mun kuraattorin alkupuheenvuorossani ampua liikkeelle performanssin keinoin.

Ilmastokriisin ajassa myös taiteen kentällä pohditaan yhä enemmän taiteen tekemisen ympäristövaikutuksia, kuten sitä, miten vaatimus kansainvälisyydestä on tehnyt jatkuvasta matkustamisesta lähes välttämätöntä. New Performancen ohjelmistossa tämä näkyy esimerkiksi Nathalie Stirnimannin ja Stefan Stojanovicin pitkäkestoisessa performanssissa. He ovat saapuneet festivaalille Sveitsistä tuoden valmiin esiintymistilansa mukanaan pakettiautolla, jolloin he voivat hyödyntää jo olemassaolevaa teoksen materiaaliresurssia ja rakentaa näin kestävää toimintatapaa myös taiteellisen tuotannon näkökulmasta.

Matkustaminen on osa heidän performanssin toimimisen logiikkaa. Taiteilijoilta tulee enemmän ja enemmän aloitteita siitä, miten voi saapua hitaasti ja miten tuottaa hitautta vastaeleenä tälle ajalle. Minusta tämä liittyy siihen liikkumisen kysymykseen voimakkaasti, koska se on sellainen laajempi kysymys, että ollaanko hullun tuottavia vai pitäisikö meidän itse asiassa tehdä vähemmän? Tekemällä vähemmän me saataisiin paljon enemmän aikaan kuin sillä valtavalla tekemisen määrällä. 

Kelalle kysymys tulee vastaan sekä festivaalijärjestäjänä että omassa taiteellisessa työssä. Valmistuminen performanssitaiteilijaksi 2000-luvun alussa tarkoitti käytännössä jatkuvaa festivaalien kiertämistä.

Mä tein sitä varmaan pari kolme vuotta, että menin ja menin. Mutta mietin jo silloin, että mitä tässä oikein tapahtuu. Mä meen nyt jonnekin, esitän mun puolen tunnin mittaisen teoksen ja tuun kotiin, eihän tässä oo mitään järkeä. Aloin miettiä, että siinä täytyy olla jotain sen ympärillä, että sen täytyy esimerkiksi kytkeytyä johonkin residenssiin, että se prosessi tapahtuu siellä tai sitten siinä on joku muu yhteistyö taustalla. Joko niin että, tekee sitä jonkun paikallisen kanssa tai että siinä on jonkinlainen pidempi dialogi. Jolloin se vaikuttaa siihen tekemiseen ja tekijyyteen sen sijaan, että se on vaan sitä keikkailua CV:n takia, koska pitää olla kansainvälinen.

Taiteilijan työssä vähemmän tekemisen ja kieltäytymisen opettelu on Kelan mukaan tärkeää tämänkin prosessin kannalta. Nykyään nähdään myös enemmän sitä, että taiteilijat valitsevat paikallisuuden. Esimerkiksi yksi New Performancen ohjelmistoon kuuluvista tekijöistä, Henna Laininen, on päättänyt olla lokaali taiteilija, joka työskentelee Suomessa. Laininen pitää festivaalilauantaina kirjoitus- ja kehollisen työskentelyn työpajan ilmastoahdistuksesta. 

Kela tunnustaa, että kansainvälisen festivaalin pyörittäminen muuttuu koko ajan ongelmallisemmaksi ja arvelee, että tulevaisuudessa esiintyjät saattavat olla entistä useammin Suomessa työskenteleviä taiteilijoita. Kansainvälisen vuorovaikutuksen kokonaan lopettaminen suomalaisella taiteen kentällä ei ole sekään kestävää, mutta sen sijaan on tärkeää kysyä, koska on mielekästä liikkua paikasta toiseen. Kela uskoo, että muutospotentiaalia on jo siinä, että aktiivisesti pyritään etsimään kestäviä ratkaisuja.

Leena Kela: One Year Demonstration (2017)
Performanssin kielet ja kehot

Kattavat kysymykset performanssin muodoista ja menetelmistä ovat johtaneet myös jatko-opintoihin. Kela on tehnyt taiteellista tutkimusta tohtorikoulutettavana Kuvataideakatemiassa vuodesta 2015 lähtien. Joskus hän kantaa tutkimustyötä mukana muiden roolien ja projektien lomassa, mutta pitkällä tähtäimellä se kannattelee kaikkea muuta työskentelyä. Kelalle on luontevaa ja tärkeää pitää yllä jatkuvaa vuoropuhelua teorian ja muiden ajankohtaisten projektien kanssa.

Mun tutkimusaihe on se, että voidaanko ajatella, että performanssilla on kieli ja jos näin ajatellaan, niin millä tavalla se kommunikoi. Aika alusta lähtien olen ajatellut, että mä oon objekti- ja materiaalilähtöinen tekijä, että mua kiinnostaa se kehollisuuden ja materiaalisuuden välinen suhde ja myöhemmin pitkin matkaa tässä on täsmentynyt, mitä se ajatus pitää sisällään.

Se menee kysymyksiin toimijuuksista ja kanssatoimimisesta ja vuorovaikutuksesta niin, että se ei oo vaan se esiintyjä, joka muovaa niitä objekteja ja materiaalia ympärillään ja tekee teoksen, vaan miten ne myös vaikuttaa siihen ihmiskehoon ja minkälaisia merkityksiä se vuorovaikutus synnyttää. Mä oon päätynyt ajattelemaan, että performanssin kieli on jollain tapaa metaforista, mutta se tarkoittaa tavallaan sitä, että luodaan uusia metaforia, yhdistelemällä asioita jotka eivät ehkä perinteisesti kuulu yhteen ja sillä tavalla aletaan rakentaa merkityksiä. Mua kiinnostaa siinä se merkityksen rakentumisen prosessi.

Tohtoriopintojen alusta lähtien Kela on lähestynyt näitä kysymyksiä hakeutumalla yhteistyöhön itselleen uusien tahojen kanssa. Ensimmäisessä projektissa mukana oli pimeästä energiasta väitellyt kosmologi. Teoreettisen fysiikan kieli näyttäytyy maallikoille helposti saavuttamattomana, joten Kelaa kiinnosti voiko performanssin keinoin tehdä yhteistyötä ja löytää yhteisen kommunikaation alueen.

Sittemmin yhteistyöt erilaisten ryhmien ja tutkijoiden kanssa ovat muotoutuneet jonkin yhdessä valitun materiaalin mukaan. Performanssin kieltä on tutkittu yhdessä muun muassa voin, huonekasvien ja lattiamattojen kautta. 

Niissä on yksi materiaali ja useampia esiintyjiä. Me haetaan sitä materiaalisuuden ja kehollisuuden välistä suhdetta tekemällä erilaisia harjoitteita niin, että jokaisella esiintyjällä se lähtee siitä heidän omasta performatiivisuudestaan, tavasta olla sen kyseisen esineen tai materiaalin kanssa.

Yksi Kelan viimeisimpiä teoksia on osallistava performanssi, joka käsitteli lepakoita – lajia, joka asuu lähellä ihmistä mutta jää usein tuntemattomaksi. Teos oli osa isompaa projektia, jossa taiteilijat ja tutkijat pyrkivät avaamaan lepakoiden maailmaa eri tavoin. Kelan teos käsitteli kysymystä voiko lepakoita kohtaa tuntea empatiaa ja miten tätä mahdollista tunnetta voitaisiin vahvistaa. Nautelankosken myllyssä järjestetyn teoksen yksi osapuoli oli siellä asuva suuri viiksisiippayhdyskunta. Erilaisia läsnäolon ja havainnoinnin muotoja hyödyntävässä performanssissa osallistujat saivat myös kokeilla lepakon kaltaista aistimista kaikuluotauskypärän avulla. 

Kela sanoo pitävänsä erityisesti siitä ajatuksesta, että keho on mukana esityksessä, oli se sitten esiintyjän keho tai yleisön kehollinen osallistuminen teokseen. Myös taiteen kokijana hän itse innostuu eniten – ei ehkä kovin yllättäen – performatiivisesta taiteesta.

Se on itselle jotenkin niin ominainen tapa ajatella. Sen ei tarvitse olla performanssi, mutta performatiivista taidetta voi tapahtua myös toisen taiteenlajin piirissä. Tykkään teoksista, jotka vähän jättää kysymyksiä auki. 

Eräs viimeisimmistä vaikutuksen tehneistä kokonaisuuksista on ollut Ranskan paviljonki tämän vuoden Venetsian biennaalissa. Laure Prouvoust’n veden tematiikkaan liittyvissä tilallisissa installaatioissa ja videoteoksissa oli Kelan mukaan jännittävä yhdistelmä haurautta ja täyteläisyyttä.

Yleisö kuljetetaan sinne takaoven kautta, joten se tapa käyttää sitä tilaa oli pyöräytetty ympäri. Se otti katsojan kiinni tosi tiukkaan otteeseen ja samanaikaisesti sellaisen ihmeellisen ilonkin kautta lähestyi kysymystä, joka liittyy ekologiseen kriisiin.

Tunne siitä, että ajattelussa liikahtaa jotain, mutta en osaa sanoa mitä se on. Se ei heti taivu puheeksi, se ei heti artikuloidu, vaan se jättää sellaisen olon, että tämän ajattelemista pitää jatkaa. Se on se, mikä sytyttää.

Kuva | Ilkka Saastamoinen: Koneen Säätiö
Keskustelun ytimessä Mynämäellä

Kaiken muun lisäksi Kela on toiminut kohta kaksi vuotta Koneen säätiön ylläpitämän Saaren kartanon taiteilija- ja tutkijaresidenssin toiminnanjohtajana. Vuodesta 2008 residenssikeskuksena toimineen, Mynämäellä sijaitsevan kartanon vuodenkiertoon kuuluvat talvikauden yksilöresidenssit ja kesän ryhmäprojektit. Kela myöntää auliisti, että mielenkiintoisinta ja mielekkäintä toiminnanjohtajan pestissä on taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa työskentely.

Residenssi on se ihana paikka, jossa ei ole tuottamisen painetta, ellei joku halua tulla sinne nimenomaan viimeistelemään jotain asiaa, jotta saa sen valmiiksi. Useimmille se on etsimisen, oman praktiikan uudelleen tarkastelun tai jopa kyseenalaistamisen tai ihan vaan sen kanssa olemisen paikka. Se, että mä oon saanut olla siinä keskustelussa mukana ja seurata sitä, niin se on musta tosi antoisaa. Joka ryhmässä nousee aina uusia kysymyksiä siitä, mitä ihmiset ajattelee tällä hetkellä. Sinne tulee ihmisiä ympäri maailmaa, niin se keskustelu on aina erilainen. Joka kahden kuukauden jaksolla on eri diskurssi. Ei tarvii lähteä mihinkään, maailma tulee kylään.

Muiden työskentelyä seuratessa Kelan mieleen nousevat myös omat residenssikokemukset ja tietty läheisyyden tunne sen tilan ja ajan jakaneiden kollegoiden kanssa. Hän kokee myös eettisesti tärkeänä sen, että on paikkoja, joissa taiteilijan työskentely ei ole lopputulokseen sidottua.

Mikä on erityisen olennaista meidänkin residenssissä on se rinnakkainen työ. Vaikka ei tee yhteistyötä, niin useat eri taiteilijat työskentelee rinnakkain, samanaikaisesti toistensa kanssa. Siinä tapahtuu jotain ajattelun uusien taajuuksien syntymistä. Se on enemmän tutkimista, keskustelua, etsimistä, löytämistä tai sit vaan sitä hiljaa yksin tekemistä, mut siitä tietoisena että tossa viereisessä huoneessa joku toinen ajattelee erilaisia asioita. Musta tuntuu, että ne vaikutteet liikkuvat siellä aika mielenkiintoisella tavalla ja vaikuttaa myös meihin, jotka on siellä töissä.

Aika ja energia

Kelaa kuunnellessa mieleen nousee väkisinkin kysymys monen eri työtehtävän yhdistämisestä ja mahdollisista ristiriidoista. Pääosin ongelma on kuitenkin positiivinen, sillä Kelan mukaan hattujen kasaantuminen johtuu voimavarojen riittävyydestä. Suurimmaksi haasteeksi hän mainitsee ajan rajallisuuden. Eri toimet ja niiden intensiivisyys vuorottelevat kausittain. Välillä täytyy hyväksyä se, ettei esimerkiksi oman taiteen tekemiselle jää juuri aikaa ja se voi tehdä kipeää.

Olen innostuja ja mulla on ihan hirveästi energiaa, niin nää asiat tasapainottaa toisiaan. Vaikka mä oon ollut vaikka useamman kuukauden ihan puhtaasti tekemättä taidetta, niin eihän se tarkoita sitä ettei ajattele. Esimerkiksi viime vuonna olin viikon Intiassa sellaisessa performanssibiennaalissa, jossa oli lyhyt residenssijakso ja sitten tehtiin teokset. Kun mä pääsin sinne, niin mulla oli sellainen olo että mut on päästetty irti. Ihan mieletön flow-tila, mulle oli aivan selkeää se mihin olin menossa. Vaikka oli hyvin rajallinen aika, ei ollut yhtään sellainen olo ettenkö mä pääsisi sinne, mihin mä haluan sen teoksen kanssa.

Kun Kelalta kysyy, mikä on ollut inspiroivinta hänen elämässä taiteen ulkopuolella viime aikoina, vastaus on helppo:

Koira! Meillä on puolivuotias koiranpentu ja se on muuttanut tavan viettää arkea, se on vienyt metsään päivittäin, oli sää mikä tahansa. Se miten se nauttii ja se ilo ja se miten se tyyppi on siellä osana sitä metsää, se muuttaa sitä omaakin olemista siellä metsässä. Se on kyllä erittäin tärkeä asia ja muutos elämässä.

New Performance Turku
18.–20.10.2019
Itäinen Rantakatu 64
20810 Turku

Festivaalikeskuksena toimii Manillan Vanha viinatehdas. Muut esityspaikat ja tapahtuman aikataulu löytyvät täältä.

Festivaalin taiteilijat: Ali Al-Fatlawi & Wathiq Al-Ameri (IQ/CH), Antti Tolvi & Tero Niskanen (FI), Fern Orchestra (FI), Henna Laininen (FI), Leena Kela (FI), Leyya Mona Tawil (SY/PS/US), Nathalie Anguezomo Mba Bikoro (GE/GA), Niko Hallikainen (FI), Panu Pihkala (FI), Salla Talvikki Nieminen (FI), Stirnimann – Stojanovic (CH), Tiia Kasurinen (FI), Tytti Arola (FI), Xie Rong (UK/CN).

Artikkelikuva | Leena Kela: Space Here We Come | Kuvaaja: Jörn Vanselow

Kommentoi

*

*