Muutaman vuoden tauon jälkeen festarikalenteriin ja Turun Uittamolle palasi tapahtuma nimeltä ILMIÖ. Vuonna 2009 alkunsa saanut vaihtoehtomusiikin festivaali kasvoi vuosien varrella H2Ö:ksi ja muutti Ruissalon telakalle (2014-2016), mutta viime lauantaina 29.7. vanhan tanssipaviljongin idyllinen ympäristö täyttyi jälleen monipuolisesta musiikki- ja taideohjelmasta. Festaritaide on jo oma ilmiönsä, mutta mitä annettavaa sillä on yhden päivän aikana yli 40 keikan keskellä? Ainakin nostalgiaa, erotiikkaa ja nallekarhuja.

”Ois tosi noloo tulla himaan, jos ei ois ollu ees kivaa”

Hikinen kävelymatka Uittamolle taittuu nopsaan yhden kauppareissun (kaljaa narikkaan) Youtube-videon (tilanteeseen sopivasti ”How annoying is this?”) ja puskapissan (etkoilla on tankattu) lomassa. Porteilla on yllättävän paljon porukkaa jo heti kahden jälkeen, yhden päivän festivaali halutaan kokea kokonaisuudessaan. Etäisyydet ovat pienellä festarilla mukavan lyhyitä, mutta seitsemän lavaa ja monta päällekkäistä esitystä pitävät yllä hektistä ilmapiiriä. Suuntaamme heti paviljongin alueen sokkeloiden ja kalliopolkujen kautta maisemalavalle kuulemaan loput IAXin keikasta.

Eteeristä pimputusta kuunnellessa alkuhässäkän luoma jännitys alkaa purkautua. Istun hiekalle, muurahaiset kiipeilevät minussa. Takanani jyrkkä kallionrinne viettää alas mereen, on vuoden kesäisin päivä. Lavan sivuilla ojentelevat varsiaan tutut hahmot, nuo valkoiset loisteputkitoimistolamput, jotka ovat juhlan kunniaksi saaneet ylleen kasoittain glitteriä. Saan ensimmäisen tuulahduksen nostalgiasta, joka on nimetty yhdeksi tapahtuman teemoista. Juuri tuollainen lamppu minullakin oli, tai itse asiassa on vieläkin, siellä koulupöydän kulmassa pienessä huoneessa vanhempieni luona. Notkahtelee välillä arvaamattomasti, mutta antaa edelleen yhtä kovan ja kolkon valon kuin silloin kultaisella 90-luvulla. Nostalgialla kai viitataan yleisesti menneiden aikakausien ihailuun, mutta täällä ILMIÖssä suurin haikeuden kohde on epäilemättä ysäri.

”Haista teini vittu, 97 vielä takas tulee”

Tämän hetken somekuplassa eläville kaihon tunteita herättää erityisesti IRC-Galleria, jonka kuvissa paistaa paitsi mennyt nuoruus myös internetin alkuaikojen suloinen rosoisuus. Tätä maailmanaikaa festarin taideohjelmassa hyvinkin suoraviivaisesti käsittelevät Lassi Varisen internetarkeologinen IRC-Galleria-blogi sekä Iida Piin kuvainstallaatio Summer of 69. On jotain oudon häiritsevää siinä, että Varisen projekti päivittyy myös Instagramissa, tuossa rakennettujen kuva-asetelmien ja identiteetin kiillotuksen ikuisessa kadotuksessa. Minä en koskaan irkannut (epäilen ettei asiaa edes tunnettu kotikylässäni), mutta estetiikka ja sitä myötä tietyn hetken mikrokulttuuri, se on toki tuttu. Salamavalosilmiä, kaameita tatuointeja, nopeita laseja ja ankaraa bailausta. Kiss FM:n chatti kirjaston varattavalla koneella, joka meni aina jumiin ja niin hävisi sekin kohtaaminen ja _Toyota82_ kaukaiseen bittiavaruuteen. Siiven seinillä irkkikuvat Piin installaatiossa toistavat gallerian karua kuvavirtaa. Entisten teinien otsat kiiltelevät satunnaisessa järjestyksessä, sinne tänne roiskittuina. Tätä me ihannoimme nykyään aitoutena, eikö niin? Kaihoisasti, kuin tämän lajin rehellisyys olisi joku eksoottinen poikkeama evoluutiossa. Nyt olemme jo kaukana siitä. Muistona tuosta ajasta harrastamme junttiutta ironisesti ja asettelemme kuviimme viehättävää epäjärjestystä. Vaikka toisaalta, olemmeko sittenkään eri lajin edustajia? Irkkauksen aikaan kuvanottohetket ovat ehkä olleet satunnaisempia, mutta onhan nekin valittu esitettäväksi. Tämän he ovat halunneet näyttää, tämä on ollut cool tai hauskaa ja sillä on omassa viiteryhmässä ansaittu sosiaalista pääomaa. Kuratoitua todellisuutta, kuten omammekin.

”Missä näet itsesi viiden tunnin päästä?”

Kaikkialla ohi tungeksiva ihmisvirta vie mukanaan, on etsittävä seuraava lava ja seuraava keikka. Ja missä sitä taidetta täällä sitten olikaan? Mustikkahuuli soittaa Portailla, läheisen puun oksilla riippuu pleksinpalasia. Nostalgian hermopisteissä värähtää jälleen, olenko nähnyt tämän teoksen ennenkin? En sentään, erilaiset puista roikkuvat repaleet vain taitavat olla jo tämän ajan festaritaiteen kaanonia. Kyseessä on Emilia Linnavuoren Intacto, Lissabonia, merimaisemaa ja azulejo-taidetta kuvaava teos. Nyt muoviin ikuistetut aallot heiluvat hiljaa tuulessa Uittamon rantapolulla, pitäen vienoa natinaa. Lehtien lomasta siivilöityvä auringonvalo paljastaa teoksen kauniin tekstuurin.

 

Emilia Linnavuori: Intacto (Kuva: Olli Kannaste / ILMIÖ)

Iltapäivällä varjossakin on jo kuuma. Laskeudun rantaan, jossa Aleksi Liimataisen ja Mauno Leppäsen Talo on valloittanut paraatipaikan. Kierrätysmateriaaleista huolella rakennettu mökkänä oli keväällä ylhäisessä yksinäisyydessään Korppolaismäellä, nyt se uudelleensyntymänsä kunniaksi ottaa suojiinsa festivaalivieraita ja toimii myös Gili Avissarin Pink-videoperformanssin kotina. Teoksissa liikutaan samalla maaperällä, roskaksi määritellyn tavaran, tuhotun ja uudelleenmuokatun massan kauneudessa. Pastellivärisessä puujätteessä mönkivä ja sätkivä hahmo tuottaa assosiaation jostain varhaisesta musiikkivideosta. Mietin kuinka paljon annettu (ja jo sisäistetty) teema tuottaa tulkintaa yksittäisistä taideteoksista. Nostalgia on mukavan pyöreä pilleri nielaistavaksi.

“Jack on hyvin hyvin köyhä, mutta hyvin ihana köyhä”

Mutta ei kaikki nostalgia ole pelkkää ”ennen kaikki oli paremmin” -nyyhkimistä. Onneksi vanhoista hiteistä voi tehdä uusia versioita, jotka houkuttelevat esiin tulkintoja totuttujen reittien ulkopuolelta. Nukketeatteri Kuuma Ankanpoikasen Titanic-esitys on minulle ILMIÖN taideohjelman ennakkoon odotetuin osuus. Merja Pöyhönen ja Sirpa Järvenpää ovat luvanneet esittää klassikkoelokuvan 20 minuutissa. Ihanan eeppinen, dramaattinen ja romanttinen tarina saa arvoisensa ylitulkinnan. Legopalikat lentelevät kilpaa skumpan kanssa vauhdikkaassa show’ssa, jossa jäinen tragedia saa lopulta riemastuttavan vaihtoehtoisen lopun. Esiintyjien eläytyminen on ihailtavaa ja konsepti tuntuu sopivan hyvin festariympäristöön. Olen viihdytetty. Tässä on kaikki kesäteatteri, mitä minä tarvitsen.

 

Kuuma Ankanpoikanen: Titanic (Kuva: EDIT)

Seksihullujen Sirpa esiintyy myöhemmin myös Pelkkä väliviivan keikalla, komppaa Ville Vuorenmaan banaaleimmat kokemukset palasiksi pistäviä sanoituksia turkoosinkirjavan kankaan alla liikehtien. Ihmismöykky lymyää maassa, kangas värisee ja heiluu, Lehto on täynnä keskittynyttä yleisöä. Taide on näilläkin festareilla omana ohjelmanaan, mutta missä ne rajat oikeastaan kulkevat? Tällä keikalla kuvataiteilija-muusikko esiintyy näyttelijä-muusikon kanssa, tilanne tuntuu yhtä intiimiltä kuin galleriaperformanssissa. Osaa alueelle ripotelluista taideteoksista on vaikea erottaa festaridekoista, ja usein somistuksia suunnittelevat ja tekevät ihmiset ovat taitelijoita hekin. Silti festareilla kuvataiteen rooli on kaksijakoinen; ei sinne kukaan sen takia lippua osta, mutta silti se voi olla kokonaisuuden kannalta merkittävässä asemassa. Oma sijansa on sekä ympäristöön liudentuvilla teoksilla, että omiksi maailmoiksi rajautuvilla tiloillaan, joita huomaamme kaipaavamme ILMIÖön enemmänkin. Onneksi Lehdon nurkassa voimme ryömiä sisään Iisa Lepistön vaaleanpunaiseen vanerimajaan, irrottautumaan hetkeksi kaikesta poukkoilusta. Otamme pikajunalipun nostalgiateeman pariin ja käperryimme patjalle katsomaan VHS-videolta Myyrän seikkailuja. Pienen kuvaputkitelkkarin yllä puiden oksat kaartuvat suojaamaan kohtumaista tilaa.

“For me penis is not a penis. it’s called gina, vagina without two first letters.”

Ilta pimenee ja jonot ruoan, alkoholin ja vesivessojen luo pitenevät. Kapeilla kulkuväylillä on vaikea hahmottaa, millä asialla kukakin juuri siinä kohtaa seisoksii. Tuttuja ja tuntemattomia pyörii karusellin lailla joka puolella. Vihdoin päästyämme Man Duon keikalle kaikki on kohdallaan, lämpimään hiekkaan tamppautuu kuoppia tanssivien ihmisten alla. Kevyt merituuli leyhyttää Jaakko Eino Kalevin hiuksia kauniisti kuin kasarimusavideolla. Naurattaa, sitten mennään taas jonottamaan. Huomaan vasta nyt yläkerran baarissa Emma Orvokki Kiven tekstiilimaalaukset, jotka sulautuvat huvilamaiseen ympäristöön salakavalasti. Sievät raidat ja kukkaset peittyvät ja rikkoutuvat kuitenkin teosten pinnoille luoden mielikuvia kevyen kankaan alla piilevistä voimista. Perinaiselliseksi miellettyyn estetiikkaan ei nyt kuitenkaan joudeta jäämään pidemmäksi aikaa, sillä saan hot tipin kohta alkavasta yllätysperformanssista.

 

Kallio Manninen -performanssi (Kuva: Frans Rinne / ILMIÖ)

Sisäpihan pimeydessä kontin päällä kirkkaissa valoissa erottuu kaksi ihmishahmoa, turkulaiskaksikko Kallio Manninen on asettunut pyöriville alustoille. Asennot muistuttavat antiikin patsaista, mutta lähes huomaamaton liike muuttaa asetelmaa. Paljaat vartalot verhoutuvat pikkuhiljaa valkoisiin kaapuihin, alttius katseelle ja kohtaamiselle peittyy suojan alle. Tulee mieleen käänteinen metamorfoosi, jossa perhoseksi muuttumisen sijaan kehot koteloituvat takaisin omaan yksityiseen ja erilliseen tilaansa. Taustalla koneääni kertoo polveilevaa tarinaa, jossa eroottinen, arkinen ja absurdi sekoittuvat. Saan myöhemmin kuulla Antti-Juhani Manniselta, että he halusivat Jari Kallion kanssa yhdistää performanssin klassiseen maskuliiniseen kuvastoon ja miehiseen herkkyyteen kevyenä virtaavan äänimaailman. Kymmenen tunnin festaroinnin jälkeen myös keskittymiseni virtaa kevyesti sinne tänne, kohdentuen lähinnä tanssimisen mahdollistaviin tiloihin. Säntään Hepolöysän keikalle metsään, jossa jyrkkä polku on täyttynyt hevosnaamareissa heiluvista hahmoista. Järjestysmies näyttää time out -merkkiä aivan liian varhain. Tuntuu siltä, että tämä hetki muuttuu nostalgisoinnin kohteeksi välittömästi päätyttyään.

“Tää on tärkeää tekemistä”

On aika lähteä kotiin, vaikka en ole nähnyt vielä kaikkea. Yltäkylläisyyden pomppulinnassa tulee yhtäkkiä riittämätön olo, monta teosta on tutkimatta eikä uutta mahdollisuutta tule. Porttien ulkopuolella elämä kuitenkin jatkuu. Festareiden ehkä keskeisin taideteos, paviljongin ja rannan välissä sijaitseva Heini Ahon ja Sebastian Zieglerin installaatio It’s easy, it’s like breathing lohduttaa olemassaolollaan. Kaksi puhallettavaa nallehahmoa käyvät päättymätöntä keskustelua vaihtamalla ilmaa sisällään. Kun toinen nalle saa hahmonsa täytyy toisen rutistua muodottomaksi muovikasaksi. Yin ja yang, inhale ja exhale, siinä on kaikki. Jokin tuossa kotikutoisuuden ja eeppisyyden yhdistelmässä tuntuu kuvastavan ILMIÖtä erityisen hyvin.

 

Heini Aho & Sebastian Ziegler: It’s easy, it’s like breathing (Kuva: EDIT)

 

Artikkelikuva
Iida Pii: Summer of 69 (Kuva: Olli Kannaste / ILMIÖ)

 

 

Anu Pasanen
Olen yleishumanisti, vapaa kirjoittaja ja akateeminen ompelija Turusta. Useimmiten tarkkailen luontoa, ihmettelen sanoja ja tutkin muotia. Taiteessa, kirjoittamisessa ja elämässä olen kiinnostunut pienistä liikahduksista pinnan alla. anu[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*